Niin hyvä maa 2

Tämä kolumni on julkaistu osittain editoituna versiona Psykoterapia-lehden numerossa 1/2017 otsikolla ”Niin hyvä maa”.

Niin hyvä maa 2

Niin hyvä maa 1

Niin hyvä maa             (työpaperi montaasiohjauksen seminaarissa 1.8.2016 Harri Hyyppä)

Hyvä maa on mahdollisen avaruus. Se palvelee monia viljelijöitä. Eettinen ja ammatillinen vastuumme on huolehtia sen säilymisestä.

14.11.2015 Johanna Nevala kirjoitti otsikolla Niin hyvä maa: ”Juttelin asiasta Pierre Bourdieun kanssa. Tai minä juttelin, hän antoi ymmärtää. Että on eletty pelin aikaa työnohjauksen kentällä. Pelattu vallasta ja pääomasta, kaikenlaisesta. Osa on takertunut ikivanhoihin vallan monumentteihin, tieteellisiin tutkimuksiin, jotka on tehty muiden maailmojen tarpeisiin. Osa on vain tehnyt sitä, mitä on aina tehnyt ja kutsunut sitä työnohjaukseksi. Osa on yrittänyt käsittää.

Ajattelin, että käsittämisen ympärillä on kyllä aika paljon kevyttä tilaa, jos vain päästää ohi niitä tähän kuulumattomia katseita.

Olisikohan niin, että tuo tila itsessään on se kohta mistä voisi aloittaa. Luonnoksenomainen tila. Tilaa on muuten niin vähän, kun maa istutetaan käsitettä täyteen. Niin hyvä maa.”

Johannan teksti on puhutellut minua jo hyvän aikaa. ”Niin hyvä maa” puhuu työnohjauksen tilasta. Se on muistutus sekä mahdollisesta että sivuutetuksi jääneestä. Pysyykö työnohjaus hyvänä maana, kasvualustana vai uhkaako sitä liika ”apulanta”, tekniikat ja ylenmääräinen järki? Onko sen vanha viisaus on jäämässä vähemmälle?

Bourdieu oli sosiologi ja kulttuuriantropologi, joka laajensi osaltaan pääoman käsitettä sosiaaliseen ja kulttuuriseen suuntaan. Hän vei eteenpäin käytäntöjen teoriaa ja kiinnitti huomionsa, ei vain työhön, vaan ihmisen koko olemiseen ja sitä ohjaaviin yhteisöllisessä hiljaisuudessa omaksuttuihin ja tiedostamattomiin olettamuksiin. Ryhmäpsykoanalyysin näkökulmasta hänen sosiologiansa tuntuu tutulta. Ajattelen, että hän uutta luodessaan jatkoi analyytikoiden aloittamaa työtä.

Myös työnohjaustyö nousi aikanaan psykoanalyysin pohjalta. Se oli työnohjausajattelun ensimmäinen maaperä ja kasvualusta. Antamisen ja vastaanottamisen dynamiikka, vapaat assosiaatiot, avoimen puheen ja tutkimisen tila. Myös kohdallani ensimmäiset ohjaajat olivat psykoanalyytikoita. Muutama nimi tähän: Pirkko Siltala, Päivikki Viinisalo, Pirkko-Liisa Onnismaa, Johannes Enckell, Henrik Carpelan, Helena Itälä, Maiju Myyrä ja Inka Ensio. Kaikki ihmisen mielen syvällisiä ymmärtäjiä ja tutkijoita. Sitten vähiutellen avautui seuraava työskentelyalusta, dynaaminen systeemiajattelu, Eric Miller, David Armstrong, Bob Gosling, Anton Obholzer, Margareth Rioch, Gordon Lawrence ja suomessa Jouko Lönnqvist.

Kolmas työskentelypohja kohdallani oli kokemuksellisuus, poetiikka ja kirjoittaminen, toisenlainen tapa paljastaa ja tuoda esille sitä, mikä pitkään ja huomaamattamme on ollut silmiemme edessä. Kirjoittajat olivat etäämmällä, Bion, Beckett, Paronen, Paasilinna, Haavikko, Haanpää… Psykoanalyyttinen umpio avautui kohdallani.

Uudet alustat tekevät jatkuvasti tuloaan. Ne kaikki yrittävät omalla tavallaan herättää ja poistaa turtumustamme. Niiden keskinäinen kilpailu on ollut kovin peitettyä. On eletty pelin aikaa ja kamppailtu omistajuudesta. Näennäinen uusi otti koetellun perinteen paikan, tekniikat ottivat tietäjän roolin. Alettiin puhua ”osaamisesta”. Monet seurasivat ja menivät mukaan..

Kun mietin pelin aikaa, kysyn mielessäni: Pakenivatko psykoanalyytikot vai karkotettiinko heidät? Mihin he katosivat? Mitä tapahtui Suomessa tällä alalla? Eikö työnohjaustyö enää tarvinnut tuota ammattikuntaa? Suomen työnohjaajien yhdistyksessä heitä ei enää liene ainoatakaan. Jää kysymään, saatiinko arvokas haltuun vai veivätkö pakenijat sen ytimen mukanaan?  Siinä mielessä pako oli välttämätön ja arvokas, vapautta turvaava ja uutta avaava. Sen korvikkeeksi saimme toisenlaista tietoa, tekniikoita ja järjestystä, runsaasti tohtoreita ja tuhatmäärin uusia innokkaita toimijoita. Hyvä sekin. Paljon puhetta ja selittämistä, teoriaa, kaavoja ja kaavioita. Uusi puolueen kaltainen organisaatio vastaa hallinnosta ja oikeaksi nähdystä järjestyksestä. Ei huomattu, että tietäminen sulkee ja kapeuttaa. Moni muukin lähti vapaaehtoisesti.

Uusi genre valtasi alan. Saimme uudet kilpaillut työnohjausmarkkinat, työala kasvoi erilaisiin avoimen kilpailun suuntiin ja muuttui lopulta itse markkinoiksi. Kaikki kukat kukkivat, vieraslajit niiden mukana. Erilaista apulantaa oli tarjolla ja sitä käytettiin runsaasti. Tuossa rikkaudessa tapahtui outo muutos: maa alkoi köyhtyä. Maan sato väheni. Uusia ohjaajia koulutettiin pyramidipelin tapaan. Kilpailun ja ahneen omistamishalun seurauksena oli oudosti akateemisen ja toisaalta kliinisen – kokemuksellisen ja eläytyvän – tiedon välille kuin huomaamatta syntynyt juopa. Hiljainen ja vaiettu. Ei nähty, että omistaminen on antamista, ei itselle vaan toisille, koko työalalle, maalle.

Vanha viisaus jäi varjoon. Se uskoi, kuten ennenkin, että tiede ei ole tietämistä vaan työtä ja ponnistelua kohti ennen tuntematonta ja uutta tietoa kohti. Kävin haastattelemassa ystävääni Vilhoa, luomuviljelijää. Kysyin, mitä hyvä maa tarvitsee? ”Matojahan maa tarvitsee”, hän vastasi oikopäätä! Ilmaa, sisäistä tilaa ja kuohkeutta, vuoroviljelyä ja huolenpitoa. Liika apulanta pilaa maan, yhdyskuntajäte, viemäriputkiston tuotteet ja lääkejäämät eivät sovi arvokkaille viljelymaille. Lannoitteet ja jätteet ovat kaksi eri asiaa. Maan möyhentäjiä, ilmareikien luojia ja maasta välittäjiä tarvitaan.

Mitä voisi olla tämä uusi maan arvostus ja maasta välittäminen? Voisivatko erilaiset alustat luoda uutta ja rikastaa toisiaan? Voisiko niitä yhdistää ja voisimmeko siirtyä tilasta toiseen? Rakenteilla oleva taiteen, filosofian, kliinisen kokemuksen ja tieteellisen työn pohjalta nouseva montaasiohjauksen malli tekee osaltaan työtä tähän suuntaan. Se rakentaa siltoja uuden ja vanhan välille sekä yhdistelee kokemusta ja kokemuksellisuutta, tiedettä ja taidetta, yksilöä ja yhteiskuntaa, arvokasta ja pyhää.

Miten ilmaista pyhä ja arvokas tänä aikana? Miten ottaa ohjattava oikealla tavalla kevyesti ja vakavasti. Hänhän on varmasti paljon kokenut ja läpikäynyt, myös paljon ja pitkään harkinnut ennen kohtaamistamme ja lopulta ottanut ratkaisevat askeleet. Paljon on tapahtunut jo ennen kuin alamme puhua alkamisesta. Pyhyyden ja vakavuuden vaatimus tekee meistä neuvottomia ja epävarmoja. Niin kuuluu olla. Oleellistahan eivät ole suorat vastaukset, vaan paremminkin se, miten saavutamme ja säilytämme arvokkaan, itsemme ja sen mitä olemme.

Käsittämisen suhteen olemme aina matkalla. Se ei ole yksi. Se on kuin kokemus, samalla lähtökohta ja maali. Siinä eteneminen tarvitsee keveyttä ja raskautta, ponnistelua ja keveitä mieleenjohtumia, ei-tietämistä ja johtopäätöksiä, itsenäistä työskentelyä ja ohjausta. Erilaisia näkökulmia ja keskittymistä. Tieteellinen tieto on tärkeää ja välttämätöntä. Sitä on kuitenkin kohtuudella nautittava. Ylen runsaasti ja vakavasti otettuna se voi kapeuttaa. Kliininen, poeettinen ja filosofinen tieto ovat käytännöllisempää ja herkempää laatua. Maa ei ensisijaisesti liene tarkoitettu käsitettäväksi. Käsittäminen on nykyajassa niin yliarvostettua. Jo käsitetyn uudelleen tulkinta, täydentävä näkeminen, oivallus ja kuuleminen ovat taas ohjaustyön pysyvää ydintä.

Päästäksemme eteenpäin meidän on kyettävä luopumaan omastamme ja tuntemaan kiitollisuutta sille maalle ja pohjalle, jolta olemme saaneet kasvaa. Kiitollisuus on hyvä maa ja kasvupohja. Kokemus hyvästä maasta taas luo kiitollisuutta ja kantaa sitä eteenpäin. Parhaimmillaan se tekee meistä vartijoita, ei missään kontrolloivassa mielessä vaan hiljaisella läsnäololla varmistamassa ja kannattelemassa ammatillisen sivistyksen jatkuvuutta. Meidän on huolehdittava maasta, vartioitava sitä, jotta jälkeemme tulevat voisivat kohdallaan tuntea samoin.

Puheen paikka – puhekiireen aika

Harri Hyyppä: Psykoterapia-lehti 1/2016

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyyppa116.pdf

Kirjoittaja on filosofinen praktikko, pienmetsätilallinen ja etninen koulutusanalyytikko

Serendipiteetti ja Social Dreaming

Tuntemattomia tuttuja : Serendipiteetti ja Social Dreaming.

Harri Hyyppä. Sain äsken olla Mikkelissä tilaisuudessa, jossa uusi Montaasiohjaus esittäytyi ja omalla tavallaan ”astui näyttämölle”. Montaasi on uusi työn ohjauksen konsepti ja ajattelualusta. Tilaisuus pidettiin Mikkelin teatteriklubilla. Varsinainen näyttämö on tietenkin laajempi, tämän ajan ohjausfilosofia ja sen työkäytännöt.
Itselläni oli avauspuheenvuoro. Teemana alku ja vapaan puheen tila. Ville Pietiläinen jatkoi ajankohtaisesta organisaatiotutkimuksesta ja ohjauksen historiasta. Uusimpana sanana nousi esille ”serendipiteetti”. Jouduin höristämään korviani ja kysymään uudestaan? Mikä ihmeen serendipiteetti? Sainkin Villeltä hyvän ja selventävän vastauksen. Kohdallani varsinainen ”veretseisauttava” oivallus tuli kuitenkin vasta viiveellä, pari päivää myöhemmin paluumatkalla junassa. Vau! Hyvänen aika! Tajusin kuuluvani tuohon samaan filosofiseen rintamaan yhdessä Social Dreaming työotteen kanssa. Ei varmaan ollut sattuma, että saman tapahtumasarjan osaksi olikin rakennettu kaksipäiväinen Social Dreaming, kokemuksellinen tapahtuma. Elämä on ajoittain todellisuutta ihmeellisempää. Yhteensopivuutta ei voi aina arvata, jälkeenpäin sen näkee selvästi.
Kysymys on oivaltamisesta ja löytämisestä sekä tämän ihmeen ehdoista. Serendipiteetti tai serendipisyys tarkoittaa kykyä tehdä odottamattomia löytöjä, yleensä kuitenkin sellaisesta aihepiiristä, josta tekijällä on entuudestaan laaja tietämys. Löytö yllättää silti aina etsijän. Löytämisen edellytyksenä ovat hellittämätön keskittyminen ja myötätunto, aito kiinnostus ja työ. Löytö ja oivallus näyttävät sattuman ohjaamilta, mutta ovat kuitenkin intensiivisen keskittymisen seurausta. Ne voivat tulla aivan odottamattomalla tavalla ja odottamattomasta suunnasta. Hyvä onni ja tuuri näyttävät seuraavan ammattilaista. Etsivä löytää, kolkuttavalle lopulta ovi aukeaa!
Johanna Nevala puhui tilaisuudessa montaasiohjauksen ajattelualustoista ja kertoi tähän asti toteutetuista ja tulevistakin hankkeista. Kokemuksellinen työnkuva, monikerroksisuus ja eläväkuvakäsikirjoitus nitoutuvat yhteen uudistumistieksi. Ilmaisu, puhe ja ymmärtäminen ovat keskiössä, mutta eivät yksin riitä. Taidehistoria kytkeytyy ohjaustyön historiaan ja filosofiaan. Tarvitaan vastuullista toimintaa viemään niin puhe kuin ymmärtäminenkin käytäntöön. Ymmärrys ei elä umpiossa. Sen osa on päästä käytäntöön. Sitä kohti tosi ymmärrys itsekin pyrkii.
Montaasiohjaus asettuu luovalla tavalla erilaisten ohjausorientaatioiden väliin. Se ei ole vain yksi ohjauksen viitekehys, vaan joustava ja tilanteen mukaan muotoutuva luova lähestymistapa, joka kunnioittaa työelämän ja organisaatioiden omia lähtökohtia.Kokemus, fenomenologia. työnohjauksen traditio, dynaaminen psykologia, organisaatiotutkimus ja taide. Käsitteet ja kokemus yhdessä. Ei vain pelkkä asia vaan yhteistyön meininki. Yhdistelmä on aina enemmän kuin sen yksittäiset elementit. Sen edellytyksenä on oman ammatillisuuden rakentuminen ja sen ohjaaman ”silmän” kehittyminen. Taiteellinen silmä, sosiaalinen silmä ja tilannesilmä rakentuvat kaikki tälle pohjalle. Kokemus tutkivasta tilasta herättää ja kirvoittaa tätä herkkyyttä. Unella on tässä merkityksellinen luova tehtävänsä.
Tämän ajan kuvana ovat erilaiset tarjolla olevat tekniikat ja menetelmät. Merkittävä kysymys, jonka Ville Pietiläinen tilaisuudessa tutkijana nosti esille, on yhteensopivuuden ongelma. Tekniikoiden kohdalla joudumme toistuvasti kysymään, mihin se soveltuu? Mihin se on hyvä? Kysymyksiä nousee lisääkin: kenelle toimijana ja asiakkaana, mihin tilanteeseen? Ohjaus- ja kehittämistyö eivät perustu parempaan substanssiosaamiseen, vaan ohjaajan on pystyttävä ”näkemään” se systeemi, jota hän pyrkii tukemaan. Se edellyttää ohjaajalta joustavuutta ja herkkää silmää. Vaikeinta saattaa olla nähdä se, mikä on aina ollut omien silmien edessä.
Serenpiditeetti ei ole vain yllätyksellistä löytämistä, vaan myös tuon löydön pohjaa rakentavaa työstä. Se ei ole vain yksi asia, vaan erilaisten kytkeytymisten ja keskittymisen kokonaisuus. Se hyödyntää erilaisuutta, yllätyksellisyyttä, suuria siirtymiä ja tieteiden välisiä hyppyjä. Oppiminen, luovuus ja uudistumistyö ei ole vain asioiden vastaanottamista ja ymmärtämistä. Todellinen ymmärtämisen hakee aina myös suuntaa ja käytännön toimia. Se auttaa löytämään ja oivaltamaan lisää. Ihme ja kumma, niin vain näyttää toistuvasti tapahtuvan! Serendipiteetti ja Social Dreaming ajattelu omalta osaltaan vaikuttavat tässä taustalla ja rakentavat pohjaa uusille löydöille.
Mukana Mikkelin tapahtumissa olivat yhteistyössä Lapin Yliopisto, Työsuojelurahasto ja Organisaatio Dynamiikan Instituutti, ODI. Mainittava on myös Mikkelin kesäyliopisto. Yhteistyö jatkuu. ”Mikkelin Tori” sai unen ja luovuuden kautta tässä aivan uutta ja hilpeää sisältöä.

Luottamus ja talouden rakenteelliset uudistukset

Jouko Kajanoja.
Talouspolitiikassa vaaditaan rakenteellisia uudistuksia. Niitä ovat eläkeikärajan nostaminen, julkisten palvelujen tehostaminen ja monet muut vastaavanlaiset toimet. Rakenteellisia uudistuksia koskeva keskustelu koskettaa vain ohuesti yksilön ja yhteisön toimintakykyä menestyvän talouden keskeisinä tekijöinä. Niistä käytetään myös käsitteitä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Tutkimustieto ja yleinen elämänkokemus antaa aiheen päätellä, että inhimilliselle ja sosiaaliselle pääomalle annettava riittävä paino muuttaa perusteellisesti ymmärrystä tarvittavista rakenteellisista uudistuksista.

Perinteinen uusklassinen taloustiede selitti, miten markkinatasapaino syntyy, mutta ei miten talouskasvu syntyy. Talouskasvun ajateltiin syntyvän teknologisen kehityksen tuloksena ja siten talousteorian ulkopuolella. Kehruu-Jenny, höyrykone ja nykyisin esimerkiksi informaatioteknologia sysäävät talouden kasvuun. Työn tuottavuutta kehittävä keksintö ja sen soveltaminen saavat aikaan kasvusysäyksen, joka vähitellen vaimenee, kun keksintö on hyödynnetty taloudessa. Niinpä tarvitaan jatkuvasti uusia keksintöjä ja uudistuksia, jotta kasvu voisi jatkua.

Vasta 1960-luvun alussa oivallettiin, että keksinnöt ja niiden hyödyntäminen syntyvät ihmisen korvien välissä. Kasvun perimmäisiä selityksiä ovat siis inhimilliset tiedot ja taidot. Näitä tietoja ja taitoja ryhdyttiin kutsumaan inhimilliseksi pääomaksi.

1990-luvulla havaittiin, että myös yhteisön omaisuudet ovat keskeinen taloudellista menestystä selittävä tekijä. Taloustieteilijöiden käynnistämät tutkimukset kertoivat, että talouskasvu on sitä nopeampaa, mitä vahvempaa on kansalaisten luottamus toisiin kansalaisiin ja yhteiskuntaan, mitä enemmän kansalaiset osallistuvat yhteiskunnallisiin asioihin, mitä rehellisempää on keskinäinen vuorovaikutus, mitä tasaisempaa on tulonjako ja mitä helpompaa on sosiaalinen liikkuvuus eli siirtyminen yhteiskuntaluokasta toiseen. Erityisen haitallisiksi talouskasvun kannalta ovat osoittautuneet jyrkät yhteiskunnalliset vastakkainasettelut, varsinkin suuret tuloerot ja etninen segregaatio.

Maailmanpankissa käytettiin käsitettä inhimilliset voimavarat kuvaamaan inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kokonaisuutta. Inhimillisten voimavarojen arvioitiin selittävän kaksikolmasosaa talouskasvusta. Tulos vastaa arkijärkeä. Viimekädessä menestys on riippuvainen meistä yksilöinä ja yhteisönä.

1980- ja 1990-luvuilla taloustieteessä kehitettiin endogeenisen (sisäsyntyisen) kasvun teoriaa. Sen tehtävänä on ollut tuoda talouskasvua selittävät tekijät talousteorian sisälle. Aluksi lupailtiin inhimillisen ja sosiaalisen pääoman sisällyttämistä kasvun endogeenisiin selityksiin. Esimerkiksi koulutusta, innovointia ja oikeusjärjestelmää onkin endogeenisen kasvuteorian myötä ilmaantunut talousteorioihin.

Endogeenisen kasvun teorioissa ollaan kuitenkin melko kaukana monista inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisistä tekijöistä, kuten sosiaalisista taidoista ja sitoutuneisuudesta tai luottamuksesta ja osallistumisesta. Vielä kauempana ollaan niihin vaikuttavista yhteiskuntapoliittisista toimenpiteistä. Jos sosiaaliset taidot ja sitoutuneisuus ja luottamus ja osallistuminen sekä niihin vaikuttavat yhteiskuntapoliittiset toimenpiteet saisivat edellyttämänsä painoarvon, niin vaatimuksilla rakenteellisista uudistuksista olisi tuntuvasti nykyisestä poikkeava sisältö.

Keskeisiksi rakennepoliittisiksi uudistuksiksi saattaisivat inhimillisen ja sosiaalisen pääoman myötä nousta esimerkiksi seuraavat tehtävät:

• tuloerojen tasoittaminen yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä luottamusta edistävänä tekijänä
• yhteiskunnallisten palvelujen, kuten varhaiskasvatuksen ja koulutuksen vahvistaminen yksilöiden toimintakyvyn ja sosiaalisten taitojen rakentamiseksi
• kysynnän lisääminen ja aktiivinen työllisyyspolitiikka syrjäytymisen ehkäisemiseksi
• työtakuun toteuttaminen, jossa jokaiselle tulee subjektiivinen oikeus saada tehdä työtä työehtosopimusten mukaisin ehdoin osallistumisen ja elämänhallinnan edistämiseksi
• vaikutusmahdollisuuksien lisääminen työelämässä ja julkisessa hallinnossa sitoutuneisuuden ja luovuuden vahvistamiseksi.

Näitä tehtäviä ei ole sanottavasti esiintynyt talouspoliittisen keskustelun korostamissa rakenteellisissa uudistuksissa.

Menestyvän talouden tulee täyttää samanaikaisesti monta ehtoa. Nykyiset rakenteellisten uudistusten vaatimukset sisältävät paljon tarpeellisia pyrkimyksiä. Mutta vahvoin perustein voi väittää, että inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisten ominaisuuksien ja edellytysten puuttuminen talouden uudistamisen vaatimuksista on vakavin talouden kehittämisen ongelmista.

Kyse on lopulta maailmankuvasta tai paremminkin ihmiskuvasta. Me olemme mahdollisuus. Menestyvän yhteiskunnan keskeisenä edellytyksenä on syytä nähdä inhimilliset voimavarat ja yhteisöllisyyden voima.

Kahden maailman rajalla

Harri Hyyppä. Organisaatioita ja niiden dynamiikkaa koskeva keskustelu nostaa jatkuvasti esille uusia näkökulmia entisten rinnalle. Eräs ajan ominaisuus näyttää olevan erilaisten tekniikkojen ja yksittäisten teorioiden esiinmarssi. Ei aina, mutta usein nämä ajattelutavat ovat suuntautuneet luomaan uusia markkinoita sen sijaan, että toisivat esille jotakin filosofisesti uutta. Ihminen haluaa hallita ja hyötyä enemmän kuin ymmärtää.

Organisaatioajattelussa on yhä enenevästi ryhdytty puhumaan todellisuudesta monikkomuodossa, rinnakkaisista ja toisiinsa kytkeytyvistä maailmoista. Freudin tietoinen ja tiedostamaton, Matte-Blancon bi-logiikka sekä ajatus symmetriasta ja asymmetriasta ovat monille tuttuja. Viimeksi olen yrittänyt opiskella Merleau-Pontyn ajattelua ja filosofiaa. Taas uusi hämmästyttävä ulottuvuus tulee vastaan. Aivan erityisesti on koskettanut ajatus havaitun ja meille tutun maailman aukeaminen uudella tavalla.

Erilaiset maailmat ja niiden ulottuvuudet tulevat vastaamme toistuvasti. Läheskään aina emme niitä huomaa ja kuljemme rauhassa niiden ohi oman todellisuutemme turvin. Oma todellisuutemme antaa meille turvaa ja tunteen jatkuvuudesta. Eräs tällainen merkittävä erilaisten maailmojen solmu- ja leikkauskohta on itselleni ollut pitkittäisten ja poikittaisten maailmojen kohtaaminen. Hyvänä esimerkkinä on systeemisyys, joka on merkittävästi avannut tilannekohtaista organisaatiotutkimusta ja tuonut siihen uusia näkökulmia. Uudet näkökulmat ovat ajoittain peittäneet pitkittäisprosessien voiman ja vaikuttavuuden.

Organisaatioiden tutkimus tarvitsee vähintäänkin stereonäköä, kaksoisnäköä, uutta silmää ja kykyä hahmottaa samanaikaisesti erilaisia ilmaantuvia ja vaikuttavia voimia. Tähän tarvitaan sekä vankkaa teoriaa, että ”näkemisen” kykyä ja lahjaa. Psykoanalyysin tutkija Ogden puhuessaan ihmisen kasvusta on tuonut esille ”ajallisuuden” ja historiallisuuden tajun heräämisen. Tämä näkökulma kytkeytyy Kleinilaiseen teoriaan korjaamisesta ihmisen luovana ominaisuutena ja kasvun tuottamana uutena ulottuvuutena. Historiallisuuden taju havahduttaa parhaimmillaan näkemään vaikutussuhteita ja omaa osuutta niissä. Vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, että nämä kehityksellisesti myöhäiset tilat eivät ole mitään ideaalitiloja vaan tuovat mukanaan kiusallisia uusia kykyjä ja asetelmia. Tällaisia ovat esimerkiksi kyky säilyttää oma ilonsa, luovuutensa, ajattelunsa ja vastuunsa monimutkaisuuden ja ristiriitaisuuden keskellä.

Organisaatiodynaamiset asetelmat eivät ole neutraaleja, vaan tunteilla, merkityksillä ja myös monilla pyrkimyksillä ja intohimoilla ladattuja. Valta ratkaisee ristiriidan useammin kuin tieto tai oivallus. Valtaan turvautuminen on monen organisaation kohtalo. Valta on väistämätön osa johtajuutta. Valta on vaikea laji ja sitä luultavasti käytetään enemmän väärin kuin oikein. Vaikeneminen viimeistelee vallan ja joskus valheenkin vaikutuksen.

Erilaiset todellisuudet kulkevat jatkuvasti ohitsemme. Emme niitä huomaa, myös itse kuljemme niiden ohi. Uusi todellisuus on aina merkittävä ajattelun muutos. Se on vastustukselle altis tuodessaan eteemme kiusallista epävarmuutta ja hallinnan tunteen katoamista.

Kieli ja puhe muuttuvat uusien todellisuuksien vaikutuksesta. Välillä ne puolustavat uutta, välillä taas vanhaa. Höttöpuhe puhuu uudesta idealistisesti, vanhat kaavat ja sanat vievät joskus sivuun siitä, mikä vanhassa on kestävää ja ydintä. Uudet maailmat ja todellisuudet haastavat jatkuvasti valppauttamme ja ajatteluamme. Ne ovat meidän uusia  palvelijoitamme. Moni vanha palvelija ansaitsee edelleen paikkansa.

”Katoava tila”

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 4/2013

”Katoava tila”

Tila on sisäinen ja ulkoinen mielen luomus. Ammatillinen tila vaatii aina virittämistä, kannattelua ja sulkemista. Tilan avaaminen on suuri ammatillinen haaste, sulkeminen ehkä sen vaikein osa. Ammatillisuudessa korostuu sen suhdeolemus, osaamisen ja luottamuksen vastavuoroinen kohtaaminen.

Tila rajautuu aina erilleen ympäristöstään. Raja on osa tilan olemusta. Raja voi olla myös alue tai siirtymä. Psyykkinen iho on raja-alue itsen ja ympäristön välissä, jossa psyykkinen ja sosiaalinen limittyvät. Se on aistinelin, joka välittää ja herättää tajun itsen ympärillä olevasta ja vaikuttaa siihen, kuinka näemme ja mitä kykenemme sanomaan ja antamaan.

Tilan kannattelu edellyttää erityistä herkkyyttä. Taiteessa virittyneisyys ja vire ovat luonnollisia tilan ominaisuuksia. Vain keskittynyt vastavuoroinen kuuntelu ja siihen virittyminen tekee antamisen mahdolliseksi. Pienikin häiriö tilassa voi tehdä tyhjäksi niin taide-esityksen kuin muunkin antamisen. Luova tila katoaa ja pakenee kuin villieläin metsässä.

Työnohjaaja pyrki avaamaan ja pitämään työtilaa merkittävän puheen paikkana ja tutkivana tilana. Se vaatii jatkuvaa kannattelua, muuttumista, aikaa myöten myös luopumista ja menettämistä. Tila voidaan menettää myös ennenaikaisesti. Tila voi kadota niin ulkoisista kuin sisäisistäkin syistä. Raja voi tulla eteen monella tavalla.

Puhumisen tila katoaa, jos kuunteleva osapuoli ei ole tunnistetusti läsnä. Ammatillinen tila katoaa, jos ymmärtävä ilmapiiri ole virittyneenä paikalla. Tila   katoaa myös sen myötä, ettei puhe herätä vastausta. Tila katoa myös kun ihminen huomaa, ettei toinen tai kenties kukaan enää ymmärrä hänen puhettaan tai vastaa siihen. Puhuja joutuu kuin vieraaseen maahan, ymmärretyksi tulemisen tila häipyy. Se on aina kohtalokasta, niin omassa lähipiirissä kuin työyhteisössäkin.

Parhaimmillaan tilan katoaminen luo uutta, ei johdonmukaisesti, vaan viiveellä ja sattumanvaraisesti. Säännöksi tästä ei ole. On myös peruuttamatonta menetystä. On myös uudistumista, jonka menetys generoi – menetyksen voimaa. Ikävää ja kohtalokasta on, jos tila katoaa näennäisyyden, pinnallisuuden tai muotoseikkojen vuoksi, esimerkiksi tuntimäärien tai suorituspisteiden hankkimiseen. Näennäisyys tekee hallaa kaikille osapuolille.

Työnohjaustyö on ollut oman ammatillisen elämäni keskeinen työala. Oma ammatillinen polkuni, on kulkenut rinnan työnohjauksen kanssa. Opettajani ja ohjaajani edustivat sitä sukupolvea, ettei heillä ollut mitään erityistä työnohjaajakoulutusta, psykoterapeuttisen tai psykoanalyyttisen koulutuksen lisäksi. Silti heillä oli antamisen lahja, ainutlaatuinen ja pysyvästi mieleen jäävä.

Itse luovutan nyt sovitusti tämän tilan uusille kirjoittajille. Olen kiitollinen siitä, että olen yhdistyksen ulkopuolisena saanut tämän tilan käyttööni ja mahdollisuuden kertoa ajatuksistani, jotka ovat omaa polkuani työnohjaajana kannatelleet. Annan sille suuren arvon.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Seniorikonsultti, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi