Tilamuutos – aikamme haaste?

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 3/2013

Tilamuutos – aikamme haaste?

Tilapuhe on aikamme kieltä ja ajattelua. Johtajamme puhuvat tahto- ja muutostilasta. Etsiessään uudistumisen polkuja puhe harhautuu ajoittain oudoille alueille. Jo Teuvo Pakkala kuvasi ”Stiiknafuulialla” tyhjää, hienostelevaa ja sisällyksetöntä mahtipuhetta. Hattarapuhe on aikamme yritys suojautua tietämättömyyttä ja keinottomuutta vastaan. Muutospuhe katsoo tilanteita yleensä sivusta ja etäältä. Sivuefektinä se eksyttää myös puhujansa. Tämä aika tarvitsisi paljon uusia ja avaavia sanoja, toisenlaista puhetta.

Käytän tässä tietoisesti sanaa ”tilamuutos” korostaakseni työnohjauksen ydindynamiikkaa, katsomisen, käsittämisen ja sanomisen lahjaa. Käytän myös sanaa ”lahja” ilmaisemaan siitä, ettei kysymys ole vain viileästä ammatillisuudesta vaan syvästä muutoksesta työnohjaajan omassa ajattelussa ja mielentilassa.

Mahatma Gandhilta olemme saaneet opetuksen, että meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jota pyrimme aikaansaamaan. Muutos ei tapahdu ulkopuolellamme, tai ohjattavassamme, vaan itsessämme. Tämä sisäinen muutos pohjustaa ulkoisen. Tämä tekee auttamis- ja ohjaustyöstä aina henkilökohtaisen uudistumistehtävän.

Emme voi katsoa asiakkaamme työtä neutraalisti peilin tai lasiseinän takaa, vaan joudumme itse käsillä olevan asian koskettamaksi ja keskeiseksi työskentelykentäksi. Lasiseinän joudumme työnohjaajina hylkäämään. Ohjattavana oleminen ja siihen suostuminen on aina ponnistusta vaativa rooli. Ohjaaja ei ole sen paremmin suojassa tältä uudistumisvaatimukselta. Työnohjaaja joutuu edustamaan vakautta ja jatkuvuutta, mutta toisaalta kykyä itseoivallukseen ja uuteen omalla kohdallaan.

Tämä tuo radikaalin uuden näkökulman ohjattavan kohtaamiseen. Kysymyksessä ei ole vain havaintojen teko ja kuuntelu, vaan asettautuminen itsen ulkopuolelle sillä tavalla, jossa omat tunteet ja reaktiot tulevat osaksi tutkittavaa kokonaisuutta. Tällainen tutkiva tila tulee mahdolliseksi vain olosuhteissa, joissa on lämpöä ja aitoa antaumusta.

Rajuin tilamuutos koskee omaa ymmärrystämme siitä, missä olemme ja omaa suhdettamme toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Hyvä luontosuhde on tästä hyvä esimerkki . ”Lumimuutos” ja ”metsäveri” ovat kauniita esimerkkejä tällaisesta uudesta puheesta ja asenteesta. Tavoiteasettelu on täysin sekundääriä tähän verrattuna. Tilamuutoksen ydin ei ole etenemistä tunnetussa avaruudessa, vaan oivaltavaa rohkeutta siirtyä uuteen.

Aikamme sairaus on 1–suuntainen mielialahäiriö, pakonomainen kiinnittyminen yksiin tavoitteisiin ja sen mukaiseen toimintaan ja puheeseen. Tilamuutos auttaa meitä tunnistamaan työkulttuurin jäykistymiä ja sen sisältämää pakkovaltaa ja voi parhaimmillaan vapauttaa meitä irrottautumaan omista päähänpinttymistämme. Tilamuutos on yllättävä repäisy kohti oivallusta, irrottautuminen tietämisen kahleista ja pakkovallasta, luova ulostulo sabluunasta, rutiinista ja pakonomaisesta toistosta.

Tilamuutoksen kokemus näkyy puheessamme. Se vie kohti suoruutta ja autenttisuutta.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, etninen koulutusanalyytikko. harri.hyyppa@od1.fi

Lisää huoneita – uusia ovia

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 2/2013

Lisää huoneita – uusia ovia

Osviitan toimituskunta on antanut käyttööni lisää merkkejä. Nyt entistäkin reilummin. Ei vain kolmeatuhatta vaan kolme kertaa kolmetuhatta jatkaakseni työnohjauksen tilan kartoitustyötä. Voin kirjoittaa pienen sarjan keskeisistä tilateeman näkökulmista. Tämä lyhyt teksti pyrkii avaamaan uusia ovia tilan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen alueille.

Virginia Woolf oli ensimmäisiä, joka yhteiskunnallisella tasolla havahdutti nykyihmisiä ymmärtämään henkilökohtaisen tilan merkityksen. Woolfin näky pohjautui ajatukselle, että naisella tulee olla oma huone ja rahaa, jotta hän voisi toimia kirjailijana tai runoilijana. Tila ja adekvaatti varallisuus ovat luovan työn ehtoja. Oma tila, sukupuolesta riippumatta, tekee antamisen mahdolliseksi. Oman tilan taju ja sen suominen toiselle on antamista.

Risto Puutio on ”Merkitysmysteeri” -kirjassaan  kuvannut sosiaalista todellisuutta salina, johon johtaa useampia ovia. Voi ajatella, että jokainen ovi avaa oman todellisuuden. Todellisuus ei ole yksi. Sen ulottuvuuksien ja niiden erilaisuuksien ymmärtäminen on keskeistä työnohjaustyössä. Ymmärtämiseen on monta ovea.

Sosiaalinen todellisuus voi avautua monesta näkökulmasta mutta se voi myös hetkessä muuttua kokonaan muuksi. Jos ihminen tulee petetyksi, maailma muuttuu hetkessä toiseksi. Oivalluksella on samanlainen dramaattinen efekti toiseen suuntaan. Keskustelu voi hetkessä saada aivan uusia sisältöjä. Eri tiloissa voidaan olla silloinkin kun ollaan samassa huoneessa. Hämmästyttävää on, että ihmiset samassakin huoneessa voivat olla tunnistamatta toisiaan ”läsnä” oleviksi.

Itselleni on ollut merkittävää lukea Nonakan filosofiasta. Jussi Onnismaan mainio artikkeli viime Osviitassa sivuaa aihetta. Itselleni havahduttavinta ei ollut ymmärtäminen vaan oma ymmärtämättömyyteni. Japanilaisen ba-tilan käsite oli hyvä esimerkki. Kokemuksen tutkijoiden päivillä Tiina Jaatinen määritteli sitä ”Yhteiseksi muodostuvan tiedon luomiseen ja hankkimiseen tarvittavana sosiaalisena tilana. Tämä tila voi olla fyysinen, virtuaalinen, mentaalinen tai niiden mikä tahansa yhdistelmä. Se on tavallaan alusta kehittyvälle yksilötason ja yhteisötason tietopääomalle”.

Oma oveni työnohjaustyöhön on ollut Bion. Nonaka ja Bion puhuvat kuin samasta asiasta. Eri kielellä. En ymmärtänyt ja silti aloin tajuta. Aivan hämmästyttävällä tavalla samanlaista teoriaa ja ajattelua. Ajattelen japaninkielisen Ba- käsitteen rinnalla englanninkielistä ba , basic assumption teoriaa. Ymmärrän tämän leikittelyksi kielellä, mutta kuin Bion avaisi oven japaninkieliseen teoriankehittelyyn. Miten erilaisuus voikin olla niin samanlaista!

Kokemuksellinen ulottuvuus avaa ovia yhteistyösuhteen rakentumiseen. Suhde rakentuu kasvokkain olemisen, yhteisen tekemisen, viipymisen ja puheen avulla. Osapuolten omat pyrkimykset tuhoavat luovan yhteistyön. Tästä kaikesta voi myös rakentua alusta, joka avaa näkymän uuteen tilaan.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi

Työnohjauksen tila

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 1/2013

Työnohjauksen tila

Olen saanut käyttööni 3000 merkkiä välilyönteineen kartoittaakseni ”Työnohjauksen tilaa”. Metsätilallisen näkökulmasta merkkien määrä on runsas. Isonkin tilan rajoihin riittää yleensä muutama pyykki. Tärkeä on tietää niiden paikat ja nähdä linjat. Vanhat merkit painuvat joskus maan alle, mutta täyttävät silti tehtävänsä. Metsämiehet tuntevat vanhat rajat. Osaavat myös kiiruhtaa hitaasti.

Tila rakentuu monesta näkökulmasta. Kaksi universaalia näkökulmaa aukeaa: toinen ulkoa, toinen sisältä. Saldo vai kasvualusta? Ulkoinen katsanto lähestyy työnohjausta toimintana ja palveluna. Se puhuu työnohjauksen puolesta, tuo esille sen luonnetta ja hyötyjä, markkinoi. Puhe on tympeää, kokemus ei sitä kannattele. Sisäinen näkökulma pohjaa kokemukseen. Se nostaa esille tärkeän ja merkityksellisen. Sisäistä tilaa kannattelee eläytyminen.

Ymmärrys ”omistuksesta” avaa uuden näkökulman. Onko tila saatu vai otettu? Antaminen ja vastaanottaminen ovat molemmat elämän suuria ihmeitä. Niistä emme paljon tiedä. Itselle ottaminen ajaa kohti ahneutta, antaminen on tie toisen tarvitsevuuteen ja kykyyn ottaa vastaan. Antaminen tekee meistä haavoittuvia. Se on paras osamme. Omistus voi olla yhteistä, omistus voi olla vanhaa. Kuka omistaa työnohjauksen tilan, vanha vai uusi omistus, antaja vai vastaanottaja, satutetuksi tullut? Uusi karkottaa hiljaa vanhan hyvän.

Työnohjauksen tilan hallinta siirtyy sukupolvelta toiselle. Omistus vaihtuu, mutta sen luonne muuttuu. Metsätilan omistaja elää eettisessä jännitteessä. Antaako kasvaa, vai ottaako hyöty irti? Ammatillisuus ja käytännöt muuttuvat omistajuuden myötä. Sisäinen perintö, sen arvostus ja eläytymiskyky rakentavat kosketuksemme, tilaan. Suostummeko henkisesti orgaanisen kasvun ehtoihin? Kosketuksen puute saa aikaan pahaa jälkeä. Pahimman uhkan työnohjauksen tilalle muodostavat ne tulokkaat, jotka tietävät vain vähän enemmän kuin ohjattavansa ja jotka nopeasti haluavat hyötyä tiedonmuruistaan ja itse omalla kohdallaan kieltäytyvät enemmästä kokemuksen lähestymisestä oppiakseen siitä enemmän.

Tilan taju on ammatillisuuden ydin. Organisaatio kuluttaa sitä, joskus tajua vailla. Tilaa on lähestyttävä, rakennettava, kannateltava, tutkittava uudistumisen ja antamisen mahdollistamiseksi. Tätä universaalia tieteen, taiteen ja antamisen lahjaa uhkaavat ajoittain runsastuvat yksittäisten ideoiden ja menetelmien kantajat. Tilan luomista ohjaa ajatus – ei menetelmä. Tilan tajua kannattelee rakkaus.

Monet polut ovat edeltäneet omiamme. Peruskysymys pysyy: Kuinka nähdä – miten sanoa? Hellaakoski sanoi: “Jos mistään metodeista piittaamatta näin vain vähin äänin kuuntelisi – – Kuulostelen sen kuin kykenen ja koen sitä suhinaa sommitella sanoiksi.”

Henkinen vapaus on merkitsee vapautta puhua ja tehdä selkoa näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan ja vielä, ettei ajaudu sepittämään ja esittämään kuviteltuja tosiasioita, tunteita tai yhteisön vaatimia puhemerkkejä. Työnohjauksen tila kantaa tuota inhimillistä perusvapautta – pyrkimättä tekemään siitä selvää.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi

Tilan tajua – Tajun tilaa

Harri Hyyppä. Tilan taju ja Tajun tila

Suomen työnohjaajien STOry:n vuoden 2013 teemana oli ”Työnohjauksen tila”. Sain kutsun kirjoittaa Osviitta-lehteen aiheesta kolumnin. Ensimmäisen kolumnin jälkeen sain pyynnön jatkaa edelleen kirjoittamista samasta teemasta. Kirjoitinkin tuona vuonna teemasta yhteensä neljä kolumnia. ODI julkaisee tällä sivulla nämä kaikki kolumnit.

Kuluvana vuonna työnohjaajat ovat säilyttäneet saman teeman. Kun ODI järjestää yhteistyössä Suomen työnohjaajien Pohjois-Pohjanmaan alueen kanssa koulutustilaisuuden otsikolla ”Tilan taju – Tajun tila” 15.11.2014 Oulussa, kolumnit voinevat toimia myös seminaarin taustamateriaalina.

Suomenkielen ”tila”-sana on kiehtova kaikissa monissa merkityksissään. Se kertoo niin yksilön kuin yhteisönkin kunnosta, mielentilasta, merkityksistä ja mahdollisuuksista. Tila on kokemuksen paikka ja aikaansaannos. Tila puhuu terveydestä ja sairaudesta, omistajuudesta ja kokemusmaailmasta, yhtälailla yhteisödynamiikasta kuin yksilöistäkin. ”Tilan taju” on vanhastaan myös kaiken ammatillisuuden ydintä, niin ammattilaisen kuin asiakkaankin kohdalla. Toisen sisäistä tilaa emme koskaan voi täysin tietää tai omistaa, mutta herkkyydellä voimme sitä lähestyä ja ajoittain myös koskettaa.

”Tilan taju – Tajun tila” on pysyvä luovuuden lähde, sisäinen tila sitä aivan erityisesti. Sana matriksi on tullut käyttöön kuvaamaan oivalluksen ja luovuuden tilallisia edellytyksiä. Sen ymmärtäminen on suuri ammatillinen kehitys- ja sivistystehtävä. Tervetuloa seminaariin lauantaina 15.11.2014 Hyvän Mielen Talolle. HH.

Stand up -komiikka ja psykologin työ

Vesa Talvitie. Arvio teoksesta: André Wikström (2005). Das Humoristische manifest. Kirja stand up -komiikasta. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö. Suom. Viia Järvinen.

Kun André Wikströmin stand-up -komiikasta kirjoittamaa kirjaa Das Humoristische manifest tarkastelee psykologin työn kannalta, tekee samaa kuin psykologi ja stand-up -koomikko: ottaa aiheeseen yllättävän näkökulman. Yllättävyys johtuu luonnollisesti siitä, että näiden vuorovaikutuksen nyansseihin perehtyneiden asiantuntijoiden tavoitteet ovat täysin toiset. Stand-up -koomikko tekee ”ihan mitä tahansa, että yleisö nauraisi”, kun taas psykologit yrittävät ohjata yksilöitä ja ryhmiä kohti hyvinvointia, itseymmärrystä, terveyttä tai tehokkuutta.
Kun psykologin asiakkaan itseymmärrys laajenee, hänen mielessään tapahtuu kuitenkin sama kuin stand-up -koomiikkaa seuraavalle yleisölle: aiemmin erillään olleet ajatukset, tiedot tai tietorakenteet nivoutuvat toisiinsa. Stand-up -esityksessä tietorakenteet koskevat tavanomaista elämänympäristöämme kuten lehtien lööppejä ja arkipäivän huomioita, kun psykoterapiassa taas on kyse hyvin henkilökohtaisista asioista. Tämän takia yhteennivoutumisen aiheuttamat reaktiot ovat erilaisia – Wikströmin ja kollegoidensa yleisöillä naurunremakoita, psykologin asiakkailla muun muassa oivalluksen iloa ja surua.
Ennen stand-up -koomikon uraansa Wikström valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi, ja ehkä siksi hän tarkastelee kirjasessaan varsin laajasti näyttelijän ja stand-up -koomikon eroa. Edellinen asettautuu rooliin ja esittää jonkin muun kirjoittamaa materiaalia, kun taas jälkimmäinen esiintyy omana itsenään, kertoo itse keksimiään juttuja, ja sovittaa ne ainutkertaiseen esiintymistilanteeseen. Ero on rinnasteinen kouluttajan (tai kasvattajan) ja psykologin suhteelle. Kouluttajan oletetaan välittävän oikeaksi havaittuja ajatuksia ja periaatteita kuulijoilleen, kun taas psykoterapeutti tai organisaatiopsykologi syventyy tilanteen ja asiakkaidensa erityislaatuun.
Stand-up -koomikon epäonnistuminen johtuu usein siitä, että hän syyllistyy näyttelemiseen – käyttää (näyttelijän) maneereja, on epäaito, lukee kirjoittamansa vitsit mekaanisesti, jättää yleisön reaktiot huomiotta ja unohtaa näin vuorovaikutuksen. Nämä sudenkuopat antavat ajateltavaa erilaisia ”paketteja” ja ”tuotteita” tarjoavalle organisaatiokonsultille. Wikströmin kirja avaa kuitenkin näkökulmia myös yksilötyötä tekevälle koskien psykologimaneereja, vaaraa soveltaa teorioita ja tekniikkoja mekaanisesti, ammattirooliin taakse piiloutumista ja epäaitoa vuorovaikutusta.
Vuorovaikutuksen aitoutta korostaessaan Wikström yltää melkeinpä eettiseen paatokseen. Tietäen vuorovaikutuksen epäonnistumisen käytännön seuraukset stand-up koomikolle, asian vakavuus on ymmärrettävä: stand-up -koomikon tilanne – yksin lavalla ja yleisöllä on lupa odottaa kuulevansa jotain vitsikästä – on lähinnä painajaismainen. Kun psykoterapia- tai konsultaatiokoulutuksessa käsitellään vuorovaikutusta, Wikströmin kirja on suositeltava vaihtoehto vaikkapa Emanuel Levinakselle.
Vitsi ei koskaan ole hauska vain sen ”kognitiivisen sisällön” takia, ja Wikström pohtii paljon miksi vitsi toimii tänään yhdelle yleisölle muttei välttämättä huomenna toiselle. Hauskuus nousee tilanteesta, koomikon elekielestä, ajoituksesta, vitsin ilmaisutavasta (sanajärjestystä myöten), koko esityksen dramaturgiasta ja koomikon ”asenteen” suhteesta vitsiin.
Tämä herättää pohtimaan psykologin tulkinnan osuvuutta. Se on tavattu liittää lähinnä asiakkaan valmiuteen hyväksyä tulkinnan sisältö, ja tavanomaisesti kehoitetaan käyttämään mahdollisimman paljon tämän omia sanoja. Wikströmin kirja haastaa tarkastelemaan tulkintaa vuorovaikutuksen mikrotasolla. Tulkinnan voi esittää oletuksena ja humoristisessa sävyssä tai vakavana tosiasiaväitteenä. Stand-up -koomikon vitsien tapaan tulkinnat tapahtuvat ainutkertaisessa ja nopeasti ohikiitävässä hetkessä, eikä tulkinnan tyylilajille voine asettaa yleisiä sääntöjä. Psykologi joutuu harkitsemaan tilannekohtaisesti millainen tyylilaji edesauttaa tulkinnan sisällön pohdintaa. Terapiatunnin ”dramaturgia”, tyylilaji, äänensävyt ja sanavalinnat vaikuttanevat siihen enemmän kuin olemme tottuneet ajattelemaan.
Sekä näytelmä että stand-up koomikon esitys rakentuu illuusioille. Näytelmän illuusio särkyy jos Hamletia esittävä näyttelijä kehottaa katsojaa vaientamaan puhelimensa (stand-up -koomikko taas ei saa sivuuttaa puhelimen soimisen tapaisia häiriöitä). Stand-up:in illuusio taas särkyy jos vaikkapa paljastuu, että koomikon omakohtaisena esittämä tapahtuma onkin toiselta koomikolta lainattu. Illuusion murruttua koomikko ei enää voi olla hauska.
Psykologin työn ehdottomana edellytyksenä on, että asiakkaat pitävät hänen näkemyksiään erityisen vakavasti otettavina. Tähän kytkeytyy usein illuusio, että psykologi on jossain määrin immuuni elämän vaikeuksille, ja että hän on asiakkaitaan terveempi tai viisaampi. Tätä on psykologiassa tarkasteltu muun muassa termien transferenssi, suggestio ja placebovaikutus avulla. Näyttämötaiteeseen rinnastettaessa kyse on institutionaalisoituneen vuorovaikutustilanteen pitkälti tiedostamattomista pelisäännöistä. Näiden pelisääntöjen tutkiminen ja kyseenalaistaminen voi psykoanalyysin tapaan luonnollisesti olla osa psykologin menetelmää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että psykologi voisi stand-up -koomikkoa tai näyttelijää enempää irtisanoutua työnsä institutionaalisesta puitteesta nousevista illuusioista.

Ammatillisuuden ongelma

Vesa Talvitie:

Arvio teoksesta: Jurgen Reeder (2004) Hate and love in psychoanalytic institutions: The Dilemma of a profession. New York: Other Press.
(Arvio on ilmestynyt aiemmin Psykoterapia-lehden numerossa 4/2010).

 

Psykoanalyyttisen organisaatiodynamiikan psykoanalyysiä

Jurgen Reeder toteaa kirjassaan tulkitsemisen olevan juuriltaan vihan sublimoitu muoto. Kun Reederin Hate and love in psychoanalytic institutions tulkitsee psykoanalyyttisten organisaatioiden dynamiikan pimeitä puolia, hänen oma tulkintatyönsä tausta luonnollisesti kiinnostaa lukijaa. Kun psykoanalyytikoksi valmistutaan kautta maailman pääosin 40-60 ikävuoden välissä, Reederiä voi pitää alan teinitähtenä: hän sai diplomin 32-vuotiaana, ja tuli samana vuonna valituksi sittemmin IPA:n liittyneen Ruotsin psykoanalyyttisen yhdistyksen johtokuntaan. Hallinnollisissa tehtävissään hän osallistui koulutusohjelmien suunnitteluun sekä koulutettavien ja koulutusanalyytikkojen valintaan. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänestä tuli koulutusanalyytikko, ja nyttemmin hän on kolme kirjaa julkaissut apulaisprofessori.

Reederin kirjaa voi luonnehtia tinkimättömäksi ja ankaraksi, ehkä armottomaksikin. Hän porautuu psykoanalyyttisten organisaatioiden (alalla olevien hyvin tuntemiin) ongelmiin kuten paikoin mielivaltaisena näyttäytyvään päätöksentekoon, ideologiselta pohjalta tapahtuvaan vallankäyttöön ja tuhoavaan kilpailuun, sekä erimielisyyksien ja esitetyn kritiikin psykoanalysointiin. Aihepiiri edellyttää kirjoittajan olevan psykoanalyysiin vihkiytynyt sisäpiiriläinen, ja ulkopuolisen kirjoittamana sävy olisi myös väistämättä vihamielinen ja hyökkäävä.

Reeder ei sen enempää elämöi organisatorisilla kauheuksilla kuin tyynnyttele lukijaansa. Hän kirjoittaa kanssaneurootikolle, joka muodostaa itsenäisesti mielipiteensä, ja jota ei kannata edes yrittää taivutella retoriikalla ja dramatisoinnilla. Lukiessa mielessäni häivähti jokin Ingmar Bergmanin elokuva. Kirjan ote heijastaa psykoanalyyttistä asennetta aidoimmillaan: pyritään ymmärtämään hämmentäviä ilmiöitä jättäen moraliteetit toisiin yhteyksiin tutkimustyötä häiritsemästä.

Reeder pahoittelee kirjan alussa lainausten runsasta määrää, mutta muiden kokemuksiin ja tulkintoihin viittaaminen on tarpeen. Reederin omat ilmaisut ovat pääosin maltillisia, mutta lainauksista löydämme kielellistä leikittelyä ja itseironiaa, mitä ei varsinaisesti pidetä psykoanalyyttisen kirjoitusperinteen ominaispiirteenä. Esimerkiksi psykoanalyyttisten organisaatioiden eristäytyneisyyttä ja arroganssia kuvatessaan Reeder lainaa Wallersteinin toteamusta ”Ikään kuin kuvittelisimme olevamme akvaariossa olevia kultakaloja, joita ulkomaailmaa seuraa henkeään pidätellen odottaen (kaikkitietäviä) kannanottojamme.” Fantasiaa täydellisen anonyymistä analyytikosta Reeder elävöittää Kernbergin lausahduksella ”miehestä, joka teeskentelee ettei ole Jumala”.

Psykodynaamisen terapiakoulutuksen asetelmalliset jännitteet

Organisaatiopsykologian alalla työskentelevät tietävät, että organisaatioiden ongelmat tuskin koskaan selittyvät joidenkin jäsenten ominaispiirteillä. Reederkin suuntaa katseensa psykoanalyyttisten organisaatioiden historiaan, niiden tehtävien ja tavoitteiden keskinäisiin jännitteisiin, sekä psykoanalyytikon ammatin ominaispiirteisiin.

Historiallisesti tarkasteltuna psykoanalyyttisille yhteisöille leimallinen dynamiikka jäljittyy luonnollisesti Freudin ja hänen ensimmäisten kollaboraattoriensa ja seuraajakandidaattiensa suhteisiin. Jo suhteellisen varhain Freud halusi sementoida tietyt ajatuksensa luovuttamattomiksi dogmeiksi, ja hänellä oli taipumus suhtautua asiakysymyksiä koskeviin erimielisyyksiin henkilökohtaisesti. Eri mieltä olevan kanssa muodostui riitatilanne, ja kapinalliseksi leimaantuneen oli lähdettävä yhteisöstä. Tämä prosessi on myöhemmin toistunut lukuisissa psykoanalyyttisissä organisaatioissa.

Reederin mukaan henkilöivä ja dogmaattinen suhde teorioihin ( ”…kirjoituksia jaetaan [seminaareissa] kuin ne olisivat pyhiä tekstejä”[Cremerius]) sekä koulutuksen rakenne (”kuin opetettaisiin lapsia”) infantilisoivat jo kypsään ikään ehtineitä kandidaatteja. Kun esimerkiksi psykoanalyyttisen kirjoittaja-auktoriteetin ajatus näyttäytyy seminaarissa käsittämättömänä ja perusteettomana, tämän oletetaan lähtökohtaisesti heijastavan ennemmin lukijan kuin jalustalle nostetun kirjoittajan ymmärryksen puutteita. Tekstin vaikeaselkoisuuden esitetään johtuvan syvällisestä viisaudesta, joka valkenee koulutettavalle vain tekstin pitkällisen tutkimisen kautta.

Psykoanalyyttiset organisaatiot muodostuivat muiden ammattialojen tapaan toiminnan professionalisoitumisen myötä. Tietyssä kehitysvaiheessa on ”suojattava nimike”, muodostettava virallisluonteinen kanta harjoitettavan toiminnan luonteesta, sekä luotava päteviä ammatinharjoittajia tuottava koulutusjärjestelmä. Reeder kutsuu psykoanalyyttisten koulutusjärjestelmien keskeisintä ongelmaa ”synkretismin ongelmaksi”.

Kuitenkin muidenkin ammattikuntien, psykoanalyyttisten koulutusyhteisöjen on pystyttävä kontrolloimaan, että valmistuneet analyytikot ovat kykeneviä harjoittamaan ammattiaan ja tekevät sitä eettisesti kestävällä tavalla. Psykoterapeutin työ kytkeytyy läheisesti ammatinharjoittajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ja niin koulutuksen (erityisesti oman psykoanalyyttisen hoidon ja vähemmässä määrin myös koulutuspotilaiden työnohjauksen) tavoitteena on myös auttaa tulevaa analyytikkoa havaitsemaan omat sokeat alueensa ja työhön vaikuttavat persoonalliset ominaispiirteensä. Psykoanalyysin hengessä tapahtuva itsereflektio on kuitenkin mahdollista vain kun kandidaatti voi täysin luottaa, etteivät hänen analyytikkonsa, työnohjaajansa ja kouluttajansa toimi hänen etujensa vastaisesti. Synkretistinen ristiriita on siis se, että sikäli kun koulutusyhteisö kykenee kontrolloimaan hyvin koulutettavia (esimerkiksi estämällä ammattiin sopimattoman opiskelijan valmistumisen), he itseään ja omia etujaan suojellakseen pidättäytyvät avoimesta itsereflektiosta.

Luullakseni psykoanalyyttiseen organisaatiodynamiikkaan vaikuttaa myös psykoanalyyttisten teorioiden laaja-alaisuus muihin psykoterapiakoulukuntiin verrattuna. Tällä tarkoitan sitä, että muut psykoterapiat ovat oirekeskeisempiä, eli tavoitteena on enemmän tai vähemmän insinöörimäisesti vain oireiden poistaminen. Psykoanalyysissä taas ei tehdä jyrkkää eroa oireiden ja ”tavallisen elämän” ilmiöiden välillä. Näin koulutettavien ja ylipäätään psykoanalyyttisten yhteisöjen jäsenten persoonallisuudessa ei periaatteessa ole alueita, jotka eivät jollain tavalla kytkeytyisi teorioissa käsiteltyihin ilmiöihin. Tämän myötä keskustelu asiakysymyksistä pukeutuu helposti psykodynamiikan muotoon: erimielisyys johtuu toisen osapuolen defensseistä, transferensseista ja käsittelemättömistä isäsuhteista. Reeder toteaa Van Der Leeuwen suulla että ”[psykoanalyyttisten] yhteisöjen jäsenten välillä on vain harvoin aitoja ystävyyssuhteita”.

Analyyttiset koulutusinstituutiot ja ”yliminäkompleksi”

Kirjan ydinkäsite on yliminäkompleksi, ”heuristinen käsitteellinen työkalu”, jossa on kaksi komponenttia. Yksilöllinen osa on ”ammatillinen yliminä” (professional superego), ja yhteisötason ilmiö ”institutionaalinen yliminäsysteemi” (institutional superego system).

Analyytikkokoulutuksen ja sen osioiden (oma analyysi, koulutusanalyysit, teoreettiset opinnot) tavoitteet ovat Reederin mukaan epäselvät ja monin osin julkilausumattomat. Ei kuitenkaan voi epäillä etteikö analyytikkona toimiminen edellyttäisi joitakin taitoja, tietoja, kykyjä, ominaisuuksia ja valmiuksia, ja että kouluttajatahon kuuluu pyrkiä varmistamaan että valmistuvilla analyytikoilla on työssä toimimisen edellytykset. Koulutuksella on siis väistämättä imperatiiviluonne(tta), ja yhtä väistämättä siihen liittyy vallankäyttöä. Reeder korostaa kolmesta agentista nimenomaan yliminän asemaa koulutusprosessissa, eikä valintaa voi pitää perusteettomana.

Kernbergiin viitaten Reeder toteaa, että psykoanalyyttisissa instituutiossa vallitsee usein vainoharhainen ilmapiiri, ja tämä liittyy muun muassa kyvyttömyyteen tai haluttomuuteen määritellä riittävän tarkasti mitä kandidaatilta edellytetään. Kun erimielisyyteen suhtaudutaan transferenssireaktiona, kehottamalla hakeutumaan takaisin analyysiin tai patologisoimalla, ja kun käytännöllisten ja teoreettisten linjausten perusteet jäävät kandidaateille epäselviksi, valta saa mielivallan piirteitä. Reeder on jäätävimmillään todetessaan että tässä tilanteessa koulutusjärjestelmän johtajuus samaistuu koulutettavien fantasioissa vallanpitäjiin, jotka vihaavat alamaisiaan. Kirjan dramaattinen nimi tulee siitä, että Reederin mielestä psykoanalyyttiseen hoitokäytäntöön liittyvien arvojen ja koulutusjärjestelmän toiminnan välinen ristiriita on rakkauden ja vihan välinen ristiriita.

Itse määrittelisin institutionaalisen yliminäsysteemin yhteisön implisiittisten ja eksplisiittisten normien sekä kontrollirakenteiden kokonaisuudeksi. Tällainen määritelmä on neutraali, sillä etenkin tavoitteellista toimintaa harjoittavassa yhteisöissä on aina ja väistämättä normeja ja valtarakenteita (jotka ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia ja autoritäärisiä). Reederin määritelmä on kuitenkin freudilaisempi. Yliminäkompleksi on siis yksilö- ja yhteisötason vuorovaikutteisten elementtien kokonaisuus, ja Reeder määrittelee ne kehämäisesti: ammatillinen yliminä on institutionaaliseen yliminäsysteemin sisältämän vihan introjektio, ja institutionaalinen yliminäsysteemi tuon vihan ulkoistamisesta seuranneet ja ylläpidetyt rakenteet ja normit.

Kandidaatti voi suhtautua käsittämättömään vallankäyttöön periaatteessa kolmella tavalla: protestoimalla ja vaatimalla päätöksille perusteita (jolloin hän on vaarassa joutua ”koulutukseen kohdistuvan resistanssinsa” vuoksi sivuun, erotetuksi tai epäsuosioon), jättäytymällä hiljaisen tarkkailijan roolin (jolloin hän vastoin koulutuksen tavoitteita on vain passiivisesti läsnä koulutusprosessissa), tai hyväksymällä ja omaksumalla koulutusyhteisön vallitsevat toimintatavat. Viimeisessä tapauksessa on Reederin mukaan kyse aggressoriin samaistumisesta, ja tämän mekanismin kautta epätoivottavat toimintakäytännöt ja koulutusyhteisön kulttuuri siirtyvät analyytikkosukupolvelta toiselle.

Institutionaalisen yliminäsysteemin keskiössä ovat koulutusanalyytikot, ja heidän roolinsa korostuu useastakin syystä liikaa. Ensinnäkin psykoanalyytikko ei voi juuri saavuttaa tunnustusta ammattitaidostaan analyyttisen yhteisön ulkopuolella (uskoakseni nykyään monille maallikoille tulee ”analyytikosta” ensimmäiseksi mieleen pörssianalyytikko), ja toiseksi analyyttisen yhteisön sisällä ei voi edetä juuri muuten kuin pääsemällä koulutusanalyytikoksi. Reederin tapa kuvata psykoanalyyttisten instituutioiden maailmaa psykoanalyyttisin käsitteiden on paikoin hätkähdyttävää, ja tässä kohden lainaa Arlowin toteamusta ”…mitättömyyden ja epätäydellisyyden kokemukset saadaan loppumaan vasta kun tiedostamattomat omnipotenssifantasiat voidaan sitoa valintaan koulutusanalyytikoksi.” Kolmanneksi koulutusanalyytikkojen asema korostuu koska heille keskittyy organisaatioissa paljon valtaa ja muille kätketyksi jäävää tietoa. Koulutusanalyytikot ovat ikääntynyt (”Useimmiten koulutusanalyytikoiksi ryhdytään vasta kun jo flirttaillaan seniliteetin kanssa”[Weinshel]) valtakeskittymä, johon psykoanalyyttisten yhteisöjen ongelmat Reederin mukaan paljolti kietoutuvat.

Lopuksi

Kirjan lopussa Reeder esittää toimenpiteitä psykoanalyyttisen yhteisdynamiikan ongelmien hallitsemiseksi. Ei ole yllätys, että hänen linjauksensa on ”liberalistinen”: avaamalla eri tavoin koulutuksen rakenteita vältetään ongelmia ilman, että tuloksena olisi aiempaa enemmän tehtävään sopimattomia analyytikoita. Reeder luottaa tässä ”markkinavoimiin” – sana huonoista analyytikoista ja kandidaattien työnohjaajista kiirii. Otan tässä esiin vain hänen ehdotuksensa, että analyytikkokandidaattien oma hoito voisi tapahtua ”tavallisten” analyytikkojen (eikä vain koulutusanalyytikoiden) voimin, ja että analyytikon ei tarvitsisi olla omasta koulutusyhteisöstä. Suomessa Therapeian koulutuksessa olevat voisivat siis käydä SPY:läisellä analyytikolla ja toisin päin. Voidaan kysyä, voiko tätä ajatusta vastustaa omaamatta epärealistisia ja dogmaattisia uskomuksia omasta ja toisesta koulutusyhteisöstä sekä niiden oppien oikeellisuudesta. Huomattakoon, että Reederin ehdottaman käytännön noudattaminen avaisi kilpailua koulutusyhteisöjen välille, mikä muun ohella lisäisi koulutettavien itsenäisyyttä suhteessa kouluttajaorganisaatioon.

Organisaatiokonsultin koulutuksen käyneen työterveyspsykologin silmin Reederin teos on yksinkertaisesti loistava organisaatiopsykologinen tutkimus. Uskoakseni tehokkain (tai ainakin helpoin) tapa hallita Reederin tutkimuksen kohteena olevia ongelmakohtia on edellyttää paitsi kouluttajien, myös analyytikkokandidaattien lukevan Reederin kirjan. Kun yhteisödynamiikassa osallisena olevilla on jaettu käsitteellinen havaintoapparaatti, on mahdollista hallita ja reflektoida asetelmaan sisältyviä jännitteitä ja ongelmia.

Kirjaa lukiessani ajattelin, että se ei missään tapauksessa sovellu psykoanalyyttista koulutusta harkitsevien luettavaksi (kanteen olisi siis tarpeen painaa jonkinlainen K-merkki, ostaessa olisi esitettävä sertifikaatti analyytikkokoulutuksen suorittamisesta, tai kirjasta olisi otettava vain rajattu painos säilytettäväksi analyyttisten yhteisöjen takahuoneissa). Mieleenjohtumani ilmentää Reederin kuvaamaa koulutettavien infantilisointia – on oletettava, että varsin paljon elämänkokemusta omaavat koulutetut ihmiset ymmärtävät ettei kirja ole koko kuva psykoanalyysistä, ja että psykoanalyyttisissä organisaatioissa on muiden yhteenliittymien tapaan varjopuolensa. Psykoanalyysin idealisointi ei ole psykodynaamisen psykoterapian harjoittamisen ja opiskelun välttämätön edellytys.

x x x

Vesa Talvitien muita kirjoituksia: Kts.   http://vesatalvitie.fi/wordpress/?page_id=475

Vesa Talvitie, PsyT, työterveyspsykologi, Organisaatiokonsultti (FINOD) vesa.talvitie@alumni.helsinki.fi

Emergenssiuskon kääntöpuolta

Harri Hyyppä. Teuvo Pakkala käytti sanaa ”stiiknafuulia” kuvaamaan vanhassa Oulussa uusien sanojen ilmaantumista ja yllätyksellistä voimaa. Uusi sana antaa aina puhujalle valtaa, se korostaa hänen tietämystään ja sulkee samalla kuulijat ulos tuosta tietämisulottuvuudesta ja saa heidät tuntemaan alemmuutta. Inhimillistä mahtailua ja tyhjää puhetta.
Uudet sanat valtaavat puhetta jatkuvasti. Emergenssi on yksi organisaatioteorian uudissanoista. Sillä tarkoitetaan yleensä yllätyksellistä ilmaantumista ja asioiden tapahtumista suunnittelusta riippumatta. Aina ovat asiat pyrkineet karkaamaan ihmisten käsistä ja tapahtuvat toisin kun on ajateltu. Emergenssi on tätä tarkoittava uudissana. Veikko Huovinen lohkaisi: ”Asiat vaan huvikseen tapahtuvat toisella tavalla”.
Emergenssi sai tuulta purjeisiin neljännesvuosisata sitten, kun vanha suunnitteluun pohjaava filosofia alkoi rakoilla. Havahduttiin siihen, että asiat organisaatioissa yleensä menevät toisin kun oli suunniteltu. Täydellistä suunnitelmaa ei pystytty koskaan saamaan aikaan. Jäykän suunnittelufilosofian romahdus antoi osaltaan pontta myös kaaos- ja kompleksisuusteorioiden kehittymiselle.
Monimutkaisuuteen havahtuminen tavallaan pakotti etsimään uusia sanoja. Löydettiin ”emergenssi”. Sille oli olemassa selvä tilaus. Uskottiin, että se voisi auttaa paremmin ymmärtämään kiusalliseksi koettua yllätyksellisyyttä ja epävarmuutta hankkeiden ja asioiden eteenpäin viemisessä. Alettiin ajatella, että emergenssi on itsenäinen ilmiö, jonka ymmärtäminen voisi auttaa yllätyksellisyyden ja epävarmuuden hallinnassa. Kehälogiikkaan perustuva usko oli syntynyt.
Asioiden karkaaminen käsistä ja niiden tapahtuminen toisin kun on kuviteltu on yleismaailmallinen ja perusinhimillinen. Miksi näin tapahtuu, siitä emme paljon tiedä. Sitä meidän on huolellisesti edelleen tutkittava. Emergenssi sanana ei ilmiötä selitä, se kuvaa. Uudissanat ovat tietenkin tärkeitä. Kieli ja ajattelu uudistuvat. Sanat voivat toisaalta sitoa ja rajoittaa. Sanat kantavat ja luovat merkityksiä. Vain papukaija puhuu sanoja ilman merkityksiä. Pahimmillaan sanat muuttuvat uskonkappaleiksi ja alkavat kantaa merkityksiä, joita niillä ei alun perin ole ollut. Emergenssille on käynyt näin sen käytön yleistyessä. Emergenssi ei ole tarkoitettu uskonnoksi, sen olemukseen on pyrittävä kaikin ammatillisin ja eettisin keinoin saamaan parempaa kosketusta. Uusi sana ei sitä anna.
Emergenssin hyväksyminen itsenäiseksi ilmiöksi voi johtaa merkittäviin sivuvaikutuksiin. Emergenssiusko voi viedä pohjaa ammatillisuudelta ja huolelliselta suunnittelulta. Niillä on edelleen tehtävänsä ja roolinsa. Emergenssi ei hoida tai ratkaise asioita. Enemmän vaikuttaa ymmärrys, että organisaatioissa olemme usein sellaisten voimien vietävänä, joihin meillä ei ole välitöntä kosketusta. Tämä pakottaa meitä tutkimaan työtä ja työyhteisöjä aivan uudella tavalla ja uudella asenteella, jos haluamme niitä kehittää ja viedä eteenpäin.
Emergenssi ei vie pohjaa suunnittelulta, mutta tuo siihen uuden näkökulman. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sen näkeminen, sietäminen ja vielä sen kanssa työskentely on uusi yhteisöllinen ammattihaaste. Emergenssin sivuvaikutukset voivat kuitenkin olla kohtalokkaat. Sattumuksen ja itseohjautuvuuden varaan heittäytyminen saattaa vähentää niin suunnittelutyön kuin strategisen keskustelunkin arvostusta. Seurausvaikutukset voivat olla kohtalokkaita. Emergenssiusko voi filosofiana vähentää yksilöllistä vastuuta. Kun vastuu tapahtumista siirtyy itsen ulkopuolelle, katoaa samalla kuin huomaamatta koko ajatus korjaavasta työstä.
Emergenssi käsitteenä on tuonut keveyttä ja liikkuvuutta organisaatioajatteluun ja vapauttanut monista jäykän suunnittelufilosofian (LTS, PTS) kahleista. Mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Uskoksi ja muotipuheeksi kehittyessään ja laiminlyödessään terveen järjen ja katsomisen, uusi sana näyttää väistämättä nurjan puolensa. Yllätyksellistä kääntöpuolta ja sivuvaikutusta voivat olla myös vapaan puheen tilojen ja foorumien katoaminen.
Ilmiötä sinänsä ei voi kiistää. Asiat menevät toisin kuin ihminen ajattelee ja suunnittelee. Emergenssi ei ole selitys, se on sulkeva selitys, joka monille riittää. Se suojaa siltä vaivannäöltä, jota pitemmälle menevä avaaminen ja analyysi vaatisivat. Emergenssi ei ole yksi asia. Se ei yksin selitä mitään, siihen kätkeytyy monia asioita, piileviä tekijöitä ja pyrkimyksiä. Se on ”papukaijapuhetta” tämän ajan ”stiiknafuuliaa”. Ilmiönä se on arvoitus ja vyyhti, joka vaatii vielä paljon avaamista. Emergenssi ei ole vastaus – se on kysymys.
Välttyäksemme ylimieliseltä tietämisharhalta ja tyhjältä puheelta kohdallamme, meidän on yhä uudestaan kysyttävä, mistä puhumme, kun puhumme emergenssistä ja myös, kenen kannalta asioita katsomme? Sen, johon vaikutus kohdistuu, vaiko sen, jonka sokeus tai välinpitämättömyys on vaikutuksen aiheuttanut?
Korjaavan keskustelun ydintä on aito vastuuntunto. Sen haihtuminen on kaikissa organisaatioissa ja yhteisöissä kohtalokasta. Emergenssiusko ei katso taaksepäin, vaan suuntaa kaiken huomionsa tulevaisuuteen. Se ei enää tarvitse katumusta tai anteeksipyyntöjä. Sivuvaikutuksena se verottaa ja köyhdyttää organisaatiokulttuuria. Organisaatiotutkimuksen pysyvä tehtävä on ajatella uudella tavalla sitä, minkä joku toinen on tehnyt jo aikaisemmin.  Liian helposti ajaudutaan sokean toiston tai tyhjän puheen tielle.

Perhosen voima

Harri Hyyppä: Perhosen voima

Psykoterapia-lehden viimeisimmässä numerossa oli taas raportti vuosittaisesta Listening Post – tapahtumasta. (Kts. Psykoterapia 1/2014: Maija-Leena Setälä, Leila Keski-Luopa, Pekka Tokola, Timo Totro: Listening Post 2014). Tapahtuma seuraa vuosittain toistuvaa kansainvälistä jo traditioksi muodostunutta kokemuksellinen asetelmaa. Yksinkertainen lähtöajatus on pyrkiä tunnistamaan yksilön kokemuksen ja yleisempien yhteiskunnallisten tapahtumien välisiä yhteyksiä ja kytkeytymisiä. Tapahtumista laaditut raportit tarjoavat mahdollisuuden vertailla ja tulkita ihmisten kokemuksia kansainvälisestä näkökulmasta.

Suomalaiseen raporttiin oli liitetty mielenkiintoinen kuvio hahmottamaan ihmisen maailmasuhdetta. Se tuo esille ihmisen osan kokemuksen kantajana ja merkkinä, sisäisen ja ulkoisen yhdistäjänä. Kuvio nosti itselleni mieleen perhosen.

Ihmisen kokemus on kuin perhonen, herkkä ja merkityksellinen, ympäristölle altis, joka kantaa salattua voimaa. Perhosta on käytetty symbolina kuvaamaan pienten asioiden yllättäviä suuria efektejä. “Perhosefekti” on tullut tunnetuksi myös ilmastotutkimuksen ulkopuolella. Tuntuu siltä, että ihmisen kokemus on samanvertainen voimatekijä, sisäisen ja ulkoisen yhdistäjä.

Sisäisen ja ulkoisen vuorottelussa näen toisenlaisen perhosefektin. Sisältä ulos tai ulkoa sisälle. Vähäiseltä näyttävä voi tuottaa suuren vaikutuksen toisaalla ja kokonaan toisella tavalla. Muurin tunnemme massiivisen vastarinnan, toisinajattelun ja voiman kuvana, ehdottomana rajana.  Se kuvaa puolustautumista, se linnoittautuu ja luo virallista omistusta ja valtaa. Muuri voi rakentua myös mieleemme.

Tutkimus ja ammatillisuus eivät ole viileää ja neutraalia. Ne pakottavat harjoittajansa kiusalliseen vähittäiseen ja epävarmaan etenemiseen kohti tuntematonta. Ammatillisuus tarvitsee aina tuekseen rohkeutta. Perhoset lentävät vatsassamme, kun astumme ulos ammatillisuuden haarniskasta ja alamme puhua siitä, mistä pitää puhua, mikä on tärkeää ja ajankohtaista. Puheemme kertovat enemmän kuin klikkaukset ja peukutukset. Vaikenemisemme joskus sitäkin enemmän.

Perhonen on vapauden ja toivon symboli. Se tarvitsee molempia siipiä, sisäisyyttä ja ulkoisuutta lentääkseen. Muureja perhonen ei pysty kaatamaan eikä selviä niistä voimalla. Mutta se pystyy lentämään yli, ei välttämättä suoraviivaisesti, vaan omalla ominaislaadullaan. Huomiomme ja ajatuksemme voivat siirtyä perhosen matkassa toisaalle. Perhonen voi auttaa meitä näkemään ymmärtämään asioita toisin ja löytämään uuden käsittämisulottuvuuden. Ylivoimaisen perhonen selvittää omalla tavallaan. Myös ihmiselle tuo ajatus on tärkeä.

Perhonen on itsessään  transformaatioihme, merkki pienen yllättävästä voimasta ja todistus elämän mahdollisuuksista. Sen ylittää vain ihmisen ja hänen yhteisönsä transformaatio. Elävyys ja yllättävä emergenssi tarvitaan täydentämään systeemisyyden peruselementtejä, sekä sisäistä että ulkoista. Ne saavat molemmat elämään. Molemmat siivet ovat välttämättömiä myös yhteisön uudistumisessa. Toinen siipi tarvitaan ulkona, toinen sisällä.

Merkityksellinen on edessämme kaiken aikaa, vaikka emme sitä näkisikään. Näkemisemme tapa on ammatillisuutemme ja uudistumisemme ydintä. Keskeistä ei ole mitä näemme, vaan kuinka katsomme, kuuntelemme ja ymmärrämme näkemäämme. Suuret löydöt ja siirtymät eivät tapahdu vain ulkopuolellamme, vaan aina myös omassa tajunnassamme.

Erilaiset olemisen ja näkemisen puolet elävät mielessämme. Näiden kaikkien sisällä on merkkejä niin muureista kuin perhosistakin muistuttamassa niin puolustamisesta kuin muutoksen tarpeista ja mahdollisuuksistakin. Ihminen kulkee ajan virrassa, mutta on samalla ”kantaja”, jonka kokemusmaailma herkkänä instrumenttina kertoo myös ulkoisen maailman tapahtumista.

Myös organisaation dynamiikka on etenemistä samanaikaisesti monilla erilaisilla rajoilla, talouden, tehokkuuden ja merkityksellisyyden, uuden ja vanhan vallan, konkreettisen ja symbolisen välillä. Perhosefektiä ja uutta näkemistä tarvitaan monessa. Toisinnäkeminen ja toisaalta katsominen on ainutlaatuinen kyky myös organisaatiodynamiikassa. Siksi perhonen lensi myös ODIn sivuille – merkiksi ja voimaksi.