”Surijan osa”

Suru on ihmisen sielun kokemuksellista perustaa. Suru voi kohdata ihmisen yllätyksellisinä menetyksinä tai  hänelle merkityksellisen elämänympäristön muutoksena. Surun ulottuvuudet ovat monet. Se voi  ilmetä niin syvänä kuin pitkänä, hallittuna tai hallitsemattomana mielen valtaajana. Suru pakottaa ihmisen kohtaamaan omat rajansa, mahdollisen ja mahdottoman, sisäisen ja ulkoisen, itseä tai toisia koskevan.

Ajattelen, että suru syntyy ja rakentuu menetetyistä mahdollisuuksista. Menetykset voivat koskea niin surun kantajaa, kuin sitä lähipiiriä ja merkityksellistä ympäristöä, jossa hän elää. Suru on kokemuksellinen tila – toisaalta menetyksen tuottama ja toisaalta ihmistä uudistava korjaava voima. Surun kirjo on laaja. Sen lähtökohdat yltävät yksilöllisistä sielullisista kokemuksista yhteisöjä ja yhteiskuntaa värittäviin ilmiöihin.

”Surijan osa” on ilmaisuna vanha, ei niinkään tämän ajan termi.  Runoilija Anna Ahmatova on tässä mainittava hänen kuvatessaan kokemustaan aikaisensa Neuvostoliiton kahleissa. Kun tässä ajassa puhutaan yhteisöllisyydestä, niin suru edustaa ja kantaa edelleen suoraviivaisten kulttuurien ja  päätösten seurausvaikutuksia. Suru on tapahtuneen varjo, joskus tietoisuudesta toisaalle työnnetty, väkivallasta, valheesta ja vaikenemisesta vähitellen  rakentuva mielentila. Se on osa yhteisöllisyyttä, joka on siirtynyt toisten kannettavaksi. Siitä ei puhuta ja vallitseva slangi kätkee sen alleen.

Suru ei tässä kohdassa ole ainoa kokemukseni, vaan on lähinnä ammatillisuuteen keskittyvä ulottuvuus. Paljossa tunnen kiitollisuutta sen suhteen, jota niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin elämä on minulle antanut. Kun katson ulos pirttini ikkunasta, näen taivaallisen, siis käsittämättömän kauniin valon ja puhtaan vitivalkoisen luonnon. Rauha valtaa mielen.

Kun muistelen ammatillista elämääni katson vuosikymmenten taakse. Erilaiset ohjaustyön vaiheet ovat sitä värittäneet. Epävarmuutta, vaikeuksia ja kärsimystä, mutta toisaalta myös menestystä ja aitoa iloa. Tärkeä vaihe elämässäni oli Metanoia Instituutin perustaminen ja neljännesvuosisata sen johdossa. Noina vuosina sain olla paljossa mukana. Paljosta olen sittemmin myös hiljaa eronnut. Erityistä kiitollisuutta tunnen opettajiani, niitä koulutusohjelmia, joissa olen saanut olla mukana. Monet kansainväliset kutsut ja toimeksiannot ovat ammatillisuuttani syventäneet.

Vuosikymmen sitten Metanoia siirtyi uusille omistajille. Olin intoa täynnä, kun suunniteltiin  syventävää ohjelmaa konsultaatiotyölle. Törmättiin näkökulmaeroihin ja ammatillisen tason laskemiseen. Ohjelmasta vastaavana tunsin itseni eettisistä syistä pakotetuksi eroamaan, sekä Metanoiasta että Organisaatiodynamiikka ry:stä. Molempia olin ollut aikanaan perustamassa. Innostava ajatus uudesta organisaatioanalyytikoiden ammattitasosta ja ohjelmasta katosi. Uskalsin ajatella, että minua varmaan tarvittaisiin kun uusia pätevyyksiä lähestyttäisiin. Erehdyin. Vanhempien ammattilaisten sijaan uudet toimijat alkoivat kirjoittaa kvalifikaatiotodistuksia toisilleen. Ammattinimike siirtyi kokonaan toisenlaisen ohjelman käyttöön. Kollektiivinen vaikeneminen jäi tapahtuneen suojaksi.

Puoli vuosikymmentä sitten minulle tarjottiin Organisaatiodynamiikka FINOD ry:n kunniajäsenyyttä. Se tuntui hienolta, mutta epäröin ja en halunnut ottaa sitä vastaan. Kokemukseni kertoi, että kunniajäsenyys kahlitsee ja ei välttämättä tee ihmisen sielulle hyvää. Kunniarooli sitoo ja vangitsee. Halusin säilyttää riippumattoman tutkijan osan ja jatkaa polulla, jonka tunsin omakseni. Äitini vanha lausahdus nousi mieleen: ”Se on saatu mikä on tarjottu”. Vallasta ja valheesta en osaa sanoa, mutta vaikeneminen on sittemmin kaiken peittänyt. Suru on minua vähitellen korjannut ja rakentanut. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta elämä tuntuu hyvältä ja kirvoittaa uusia luovuuden ulottuvuuksia. Tämän teeman suhteen tunnen itseni valmiimmaksi avoimeen keskusteluun.

Surijan osa voi olla pitkä jakso elämässä. Suru meitä myös kantaa. Vähitellen se rakentaa rinnalleen uuden asetelman ja muita elämän ulottuvuuksia. Elämisen ihmeenluonne näyttää, että ihmiset toistuvasti menevät läpi siitä, mikä näytti mahdottomalta. Kuin huomaamatta suru avaa sieluun uuden maiseman.

(Teksti uudistuu edelleen kokemuksen ja ajattelun myötä. Oman surun sanoittaminen on herkkä haaste. Joutuu huolehtimaan, ettei omaa surua vain siirtäisi toisten kannettavaksi, vaan voisi sen kautta lähestyä yhteisöllistä totuutta ja kirvoittaa luovan surun laajemmin ammatillisten yhteisöjen käyttöön!)