”Surijan osa”

Suru on ihmisen sielun kokemuksellista perustaa. Suru voi kohdata ihmisen yllätyksellisinä menetyksinä tai  hänelle merkityksellisen elämänympäristön muutoksena. Surun ulottuvuudet ovat monet. Se voi  ilmetä niin syvänä kuin pitkänä, hallittuna tai hallitsemattomana mielen valtaajana. Suru pakottaa ihmisen kohtaamaan omat rajansa, mahdollisen ja mahdottoman, sisäisen ja ulkoisen, itseä tai toisia koskevan toivon.

Ajattelen, että suru syntyy ja rakentuu menetetyistä mahdollisuuksista. Menetykset voivat koskea niin surun kantajaa, kuin sitä lähipiiriä ja merkityksellistä ympäristöä, jossa hän elää. Suru on kokemuksellinen tila – toisaalta menetyksen tuottama ja toisaalta ihmistä uudistava korjaava voima. Surun kirjo on laaja. Sen lähtökohdat yltävät yksilöllisistä sielullisista kokemuksista yhteisöjä ja yhteiskuntaa värittäviin ilmiöihin.

”Surijan osa” on ilmaisuna vanha, ei niinkään tämän ajan termi.  Runoilija Anna Ahmatova on tässä mainittava hänen kuvatessaan kokemustaan aikaisensa Neuvostoliiton kahleissa. Kun tässä ajassa puhutaan yhteisöllisyydestä, niin suru edustaa ja kantaa edelleen suoraviivaisten kulttuurien ja  päätösten seurausvaikutuksia. Suru on tapahtuneen varjo, joskus tietoisuudesta toisaalle työnnetty, väkivallasta, valheesta ja vaikenemisesta vähitellen  rakentuva uusi luova mielentila. Se on osa sellaista yhteisöllisyyttä, joka on siirretty toisten kannettavaksi. Siitä ei puhuta, vaikeneminen valtaa kulttuurin ja kätkee sen alleen.

Suru ei tässä kohdassa ole ainoa kokemukseni, vaan on vain yksi ammatillisuuteen liittyvä ulottuvuus. Ammatillisuus ei ole vain voittokulku vaan myös surun sävyttämä polku. Paljossa tunnen kiitollisuutta sen suhteen, jota niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin elämä on minulle antanut. Kun katson ulos kotini ikkunasta näen joen, käsittämättömän kauniin luonnon ja lapsuuteni maiseman. Rauha valtaa mielen.

Kun muistelen ammatillista elämääni katson vuosikymmenten taakse. Erilaiset ohjaustyön vaiheet ovat sitä värittäneet. Epävarmuutta, vaikeuksia ja kärsimystä, mutta toisaalta myös menestystä ja aitoa iloa. Tärkeä vaihe elämässäni oli Metanoia Instituutin perustaminen ja neljännesvuosisata sen johtajana. Noina vuosina sain olla paljossa mukana. Paljosta olen sittemmin myös hiljaa eronnut. Erityistä kiitollisuutta tunnen opettajiani ja niitä koulutusohjelmia kohtaan, joissa olen saanut olla mukana. Monet kansainväliset kutsut ja toimeksiannot ovat sittemmin ammattiani ja ymmärtämistäni syventäneet.

Vuosikymmen sitten Metanoia siirtyi uusille omistajille. Olin intoa täynnä, kun suunniteltiin  syventävää ohjelmaa konsultaatiotyölle. Törmättiin näkökulmaeroihin ja ammatillisen tason laskemiseen. Uudet nimikkeet nousivat opiskelun edelle. Ohjelmasta vastaavana tunsin itseni eettisistä syistä pakotetuksi eroamaan, sekä Metanoiasta että Organisaatiodynamiikka ry:stä. Tunsin saaneeni potkut. Molempia olin ollut aikanaan perustamassa. Innostava ajatus uudesta organisaatioanalyytikoiden ammattitasosta laski ja ohjelmasta katosi. Uskalsin ajatella, että minua varmaan tarvittaisiin kun uusia pätevyyksiä lähestyttäisiin. Erehdyin. Tapahtui jotain aivan muuta. Uudet toimijat alkoivat kirjoittaa kvalifikaatiotodistuksia toisilleen. Uusi ammattinimike siirtyi kokonaan toisenlaisen ja kevennetyn ohjelman käyttöön. Kollektiivinen vaikeneminen verhosi tapahtuneen.

Puoli vuosikymmentä sitten minulle tarjottiin Organisaatiodynamiikka FINOD ry:n kunniajäsenyyttä. Se tuntui hienolta, mutta en halunnut ottaa sitä vastaan.  Kannoin  aavistusta kunnian ja korruption kontaktista tässä. Halusin säilyttää riippumattoman tutkijan osan ja jatkaa polulla, jonka tunsin omakseni. Vallasta ja valheesta en osaa sanoa, mutta vaikeneminen peitti  kaiken tapahtuneen alleen. Suru on minua vähitellen rakentanut  ja korjannut. Niin avaa elämä erilaisia ulottuvuuksia ja kirvoittaa uusia kiitollisuuden tuntoja.

Suru tekee myös uudistavaa työtään niin yksilöissä kuin yhteisöissäkin. Yhteisöllinen suru kantaa vanhaa perintöä ja vähitellen lähestyy totuudellisuutta. Systeemisyys on avannut organisaatioajattelulle uusia ulottuvuuksia. Surun korjaava voima organisaatioissa näkyy vielä kovin vähäisenä. Systeemisistä vääristymistä ja sivuutuksista on toistaiseksi kirjoitettu hyvin vähän. Vääristymien kuuntelu voi parhaimmillaan vapauttaa korjaavat voimat.

Surusta huolimatta elämä tuntuu hyvältä ja on nostanut esille uusia elämän ulottuvuuksia. Tämän teeman suhteen tunnen itseni valmiimmaksi myös avoimeen ja julkiseen  keskusteluun. Surijan osa on pitkä jakso elämässä. Suru kantaa meitä. Elämisen ihmeenluonne näyttää toistuvasti, että ihmiset menevät läpi siitä, mikä tuntuu mahdottomalta. Hitaasti ja huomaamatta suru avaa sieluun uuden sisällön ja maiseman.

Merkillisen tärkeäksi ja jaettavaksi tunnen tämän kirjoittamisen kohdallani. Ei ole ollut helppo tehtävä. Mieleen nousee Kantin lause: Velvollisuus on viettymyksen vastustaja. Analyyttinen työ on aina syventävää laatua ja pakottaa ajoittain ehdottomiin valintoihin. Metanoia ja FINOD olivat minulle aikanaan tärkeitä yrityksiä edetä syvemmälle. Vaikka jouduin lähtemään ne eivät lähteneet minusta. Omaa työtäni sain jatkaa toisaalla. Uusi johto, todistusten allekirjoittajat ja kunniajäsenet ovat sittemmin löytyneet. Vaikeneminen vaikean peittää.

(Teksti uudistuu hiljalleen kokemuksen, kypsyttelyn ja ajattelun myötä. Oman surun sanoittaminen on herkkä haaste. Joutuu huolehtimaan, ettei omaa surua siirtäisi toisten kannettavaksi, vaan voisi sen kautta lähestyä yhteisöllistä totuutta ja saattaa luovan surun laajemmin ammatillisten yhteisöjen käyttöön! Jos haluat kommentoida tai kysyä voit lähestyä info@od1.fi -yhteyden kautta.)