Arkisto kuukaudelle: heinäkuu, 2014

Vesa Talvitie:

Arvio teoksesta: Jurgen Reeder (2004) Hate and love in psychoanalytic institutions: The Dilemma of a profession. New York: Other Press.
(Arvio on ilmestynyt aiemmin Psykoterapia-lehden numerossa 4/2010).

 

Psykoanalyyttisen organisaatiodynamiikan psykoanalyysiä

Jurgen Reeder toteaa kirjassaan tulkitsemisen olevan juuriltaan vihan sublimoitu muoto. Kun Reederin Hate and love in psychoanalytic institutions tulkitsee psykoanalyyttisten organisaatioiden dynamiikan pimeitä puolia, hänen oma tulkintatyönsä tausta luonnollisesti kiinnostaa lukijaa. Kun psykoanalyytikoksi valmistutaan kautta maailman pääosin 40-60 ikävuoden välissä, Reederiä voi pitää alan teinitähtenä: hän sai diplomin 32-vuotiaana, ja tuli samana vuonna valituksi sittemmin IPA:n liittyneen Ruotsin psykoanalyyttisen yhdistyksen johtokuntaan. Hallinnollisissa tehtävissään hän osallistui koulutusohjelmien suunnitteluun sekä koulutettavien ja koulutusanalyytikkojen valintaan. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänestä tuli koulutusanalyytikko, ja nyttemmin hän on kolme kirjaa julkaissut apulaisprofessori.

Reederin kirjaa voi luonnehtia tinkimättömäksi ja ankaraksi, ehkä armottomaksikin. Hän porautuu psykoanalyyttisten organisaatioiden (alalla olevien hyvin tuntemiin) ongelmiin kuten paikoin mielivaltaisena näyttäytyvään päätöksentekoon, ideologiselta pohjalta tapahtuvaan vallankäyttöön ja tuhoavaan kilpailuun, sekä erimielisyyksien ja esitetyn kritiikin psykoanalysointiin. Aihepiiri edellyttää kirjoittajan olevan psykoanalyysiin vihkiytynyt sisäpiiriläinen, ja ulkopuolisen kirjoittamana sävy olisi myös väistämättä vihamielinen ja hyökkäävä.

Reeder ei sen enempää elämöi organisatorisilla kauheuksilla kuin tyynnyttele lukijaansa. Hän kirjoittaa kanssaneurootikolle, joka muodostaa itsenäisesti mielipiteensä, ja jota ei kannata edes yrittää taivutella retoriikalla ja dramatisoinnilla. Lukiessa mielessäni häivähti jokin Ingmar Bergmanin elokuva. Kirjan ote heijastaa psykoanalyyttistä asennetta aidoimmillaan: pyritään ymmärtämään hämmentäviä ilmiöitä jättäen moraliteetit toisiin yhteyksiin tutkimustyötä häiritsemästä.

Reeder pahoittelee kirjan alussa lainausten runsasta määrää, mutta muiden kokemuksiin ja tulkintoihin viittaaminen on tarpeen. Reederin omat ilmaisut ovat pääosin maltillisia, mutta lainauksista löydämme kielellistä leikittelyä ja itseironiaa, mitä ei varsinaisesti pidetä psykoanalyyttisen kirjoitusperinteen ominaispiirteenä. Esimerkiksi psykoanalyyttisten organisaatioiden eristäytyneisyyttä ja arroganssia kuvatessaan Reeder lainaa Wallersteinin toteamusta ”Ikään kuin kuvittelisimme olevamme akvaariossa olevia kultakaloja, joita ulkomaailmaa seuraa henkeään pidätellen odottaen (kaikkitietäviä) kannanottojamme.” Fantasiaa täydellisen anonyymistä analyytikosta Reeder elävöittää Kernbergin lausahduksella ”miehestä, joka teeskentelee ettei ole Jumala”.

Psykodynaamisen terapiakoulutuksen asetelmalliset jännitteet

Organisaatiopsykologian alalla työskentelevät tietävät, että organisaatioiden ongelmat tuskin koskaan selittyvät joidenkin jäsenten ominaispiirteillä. Reederkin suuntaa katseensa psykoanalyyttisten organisaatioiden historiaan, niiden tehtävien ja tavoitteiden keskinäisiin jännitteisiin, sekä psykoanalyytikon ammatin ominaispiirteisiin.

Historiallisesti tarkasteltuna psykoanalyyttisille yhteisöille leimallinen dynamiikka jäljittyy luonnollisesti Freudin ja hänen ensimmäisten kollaboraattoriensa ja seuraajakandidaattiensa suhteisiin. Jo suhteellisen varhain Freud halusi sementoida tietyt ajatuksensa luovuttamattomiksi dogmeiksi, ja hänellä oli taipumus suhtautua asiakysymyksiä koskeviin erimielisyyksiin henkilökohtaisesti. Eri mieltä olevan kanssa muodostui riitatilanne, ja kapinalliseksi leimaantuneen oli lähdettävä yhteisöstä. Tämä prosessi on myöhemmin toistunut lukuisissa psykoanalyyttisissä organisaatioissa.

Reederin mukaan henkilöivä ja dogmaattinen suhde teorioihin ( ”…kirjoituksia jaetaan [seminaareissa] kuin ne olisivat pyhiä tekstejä”[Cremerius]) sekä koulutuksen rakenne (”kuin opetettaisiin lapsia”) infantilisoivat jo kypsään ikään ehtineitä kandidaatteja. Kun esimerkiksi psykoanalyyttisen kirjoittaja-auktoriteetin ajatus näyttäytyy seminaarissa käsittämättömänä ja perusteettomana, tämän oletetaan lähtökohtaisesti heijastavan ennemmin lukijan kuin jalustalle nostetun kirjoittajan ymmärryksen puutteita. Tekstin vaikeaselkoisuuden esitetään johtuvan syvällisestä viisaudesta, joka valkenee koulutettavalle vain tekstin pitkällisen tutkimisen kautta.

Psykoanalyyttiset organisaatiot muodostuivat muiden ammattialojen tapaan toiminnan professionalisoitumisen myötä. Tietyssä kehitysvaiheessa on ”suojattava nimike”, muodostettava virallisluonteinen kanta harjoitettavan toiminnan luonteesta, sekä luotava päteviä ammatinharjoittajia tuottava koulutusjärjestelmä. Reeder kutsuu psykoanalyyttisten koulutusjärjestelmien keskeisintä ongelmaa ”synkretismin ongelmaksi”.

Kuitenkin muidenkin ammattikuntien, psykoanalyyttisten koulutusyhteisöjen on pystyttävä kontrolloimaan, että valmistuneet analyytikot ovat kykeneviä harjoittamaan ammattiaan ja tekevät sitä eettisesti kestävällä tavalla. Psykoterapeutin työ kytkeytyy läheisesti ammatinharjoittajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ja niin koulutuksen (erityisesti oman psykoanalyyttisen hoidon ja vähemmässä määrin myös koulutuspotilaiden työnohjauksen) tavoitteena on myös auttaa tulevaa analyytikkoa havaitsemaan omat sokeat alueensa ja työhön vaikuttavat persoonalliset ominaispiirteensä. Psykoanalyysin hengessä tapahtuva itsereflektio on kuitenkin mahdollista vain kun kandidaatti voi täysin luottaa, etteivät hänen analyytikkonsa, työnohjaajansa ja kouluttajansa toimi hänen etujensa vastaisesti. Synkretistinen ristiriita on siis se, että sikäli kun koulutusyhteisö kykenee kontrolloimaan hyvin koulutettavia (esimerkiksi estämällä ammattiin sopimattoman opiskelijan valmistumisen), he itseään ja omia etujaan suojellakseen pidättäytyvät avoimesta itsereflektiosta.

Luullakseni psykoanalyyttiseen organisaatiodynamiikkaan vaikuttaa myös psykoanalyyttisten teorioiden laaja-alaisuus muihin psykoterapiakoulukuntiin verrattuna. Tällä tarkoitan sitä, että muut psykoterapiat ovat oirekeskeisempiä, eli tavoitteena on enemmän tai vähemmän insinöörimäisesti vain oireiden poistaminen. Psykoanalyysissä taas ei tehdä jyrkkää eroa oireiden ja ”tavallisen elämän” ilmiöiden välillä. Näin koulutettavien ja ylipäätään psykoanalyyttisten yhteisöjen jäsenten persoonallisuudessa ei periaatteessa ole alueita, jotka eivät jollain tavalla kytkeytyisi teorioissa käsiteltyihin ilmiöihin. Tämän myötä keskustelu asiakysymyksistä pukeutuu helposti psykodynamiikan muotoon: erimielisyys johtuu toisen osapuolen defensseistä, transferensseista ja käsittelemättömistä isäsuhteista. Reeder toteaa Van Der Leeuwen suulla että ”[psykoanalyyttisten] yhteisöjen jäsenten välillä on vain harvoin aitoja ystävyyssuhteita”.

Analyyttiset koulutusinstituutiot ja ”yliminäkompleksi”

Kirjan ydinkäsite on yliminäkompleksi, ”heuristinen käsitteellinen työkalu”, jossa on kaksi komponenttia. Yksilöllinen osa on ”ammatillinen yliminä” (professional superego), ja yhteisötason ilmiö ”institutionaalinen yliminäsysteemi” (institutional superego system).

Analyytikkokoulutuksen ja sen osioiden (oma analyysi, koulutusanalyysit, teoreettiset opinnot) tavoitteet ovat Reederin mukaan epäselvät ja monin osin julkilausumattomat. Ei kuitenkaan voi epäillä etteikö analyytikkona toimiminen edellyttäisi joitakin taitoja, tietoja, kykyjä, ominaisuuksia ja valmiuksia, ja että kouluttajatahon kuuluu pyrkiä varmistamaan että valmistuvilla analyytikoilla on työssä toimimisen edellytykset. Koulutuksella on siis väistämättä imperatiiviluonne(tta), ja yhtä väistämättä siihen liittyy vallankäyttöä. Reeder korostaa kolmesta agentista nimenomaan yliminän asemaa koulutusprosessissa, eikä valintaa voi pitää perusteettomana.

Kernbergiin viitaten Reeder toteaa, että psykoanalyyttisissa instituutiossa vallitsee usein vainoharhainen ilmapiiri, ja tämä liittyy muun muassa kyvyttömyyteen tai haluttomuuteen määritellä riittävän tarkasti mitä kandidaatilta edellytetään. Kun erimielisyyteen suhtaudutaan transferenssireaktiona, kehottamalla hakeutumaan takaisin analyysiin tai patologisoimalla, ja kun käytännöllisten ja teoreettisten linjausten perusteet jäävät kandidaateille epäselviksi, valta saa mielivallan piirteitä. Reeder on jäätävimmillään todetessaan että tässä tilanteessa koulutusjärjestelmän johtajuus samaistuu koulutettavien fantasioissa vallanpitäjiin, jotka vihaavat alamaisiaan. Kirjan dramaattinen nimi tulee siitä, että Reederin mielestä psykoanalyyttiseen hoitokäytäntöön liittyvien arvojen ja koulutusjärjestelmän toiminnan välinen ristiriita on rakkauden ja vihan välinen ristiriita.

Itse määrittelisin institutionaalisen yliminäsysteemin yhteisön implisiittisten ja eksplisiittisten normien sekä kontrollirakenteiden kokonaisuudeksi. Tällainen määritelmä on neutraali, sillä etenkin tavoitteellista toimintaa harjoittavassa yhteisöissä on aina ja väistämättä normeja ja valtarakenteita (jotka ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia ja autoritäärisiä). Reederin määritelmä on kuitenkin freudilaisempi. Yliminäkompleksi on siis yksilö- ja yhteisötason vuorovaikutteisten elementtien kokonaisuus, ja Reeder määrittelee ne kehämäisesti: ammatillinen yliminä on institutionaaliseen yliminäsysteemin sisältämän vihan introjektio, ja institutionaalinen yliminäsysteemi tuon vihan ulkoistamisesta seuranneet ja ylläpidetyt rakenteet ja normit.

Kandidaatti voi suhtautua käsittämättömään vallankäyttöön periaatteessa kolmella tavalla: protestoimalla ja vaatimalla päätöksille perusteita (jolloin hän on vaarassa joutua ”koulutukseen kohdistuvan resistanssinsa” vuoksi sivuun, erotetuksi tai epäsuosioon), jättäytymällä hiljaisen tarkkailijan roolin (jolloin hän vastoin koulutuksen tavoitteita on vain passiivisesti läsnä koulutusprosessissa), tai hyväksymällä ja omaksumalla koulutusyhteisön vallitsevat toimintatavat. Viimeisessä tapauksessa on Reederin mukaan kyse aggressoriin samaistumisesta, ja tämän mekanismin kautta epätoivottavat toimintakäytännöt ja koulutusyhteisön kulttuuri siirtyvät analyytikkosukupolvelta toiselle.

Institutionaalisen yliminäsysteemin keskiössä ovat koulutusanalyytikot, ja heidän roolinsa korostuu useastakin syystä liikaa. Ensinnäkin psykoanalyytikko ei voi juuri saavuttaa tunnustusta ammattitaidostaan analyyttisen yhteisön ulkopuolella (uskoakseni nykyään monille maallikoille tulee ”analyytikosta” ensimmäiseksi mieleen pörssianalyytikko), ja toiseksi analyyttisen yhteisön sisällä ei voi edetä juuri muuten kuin pääsemällä koulutusanalyytikoksi. Reederin tapa kuvata psykoanalyyttisten instituutioiden maailmaa psykoanalyyttisin käsitteiden on paikoin hätkähdyttävää, ja tässä kohden lainaa Arlowin toteamusta ”…mitättömyyden ja epätäydellisyyden kokemukset saadaan loppumaan vasta kun tiedostamattomat omnipotenssifantasiat voidaan sitoa valintaan koulutusanalyytikoksi.” Kolmanneksi koulutusanalyytikkojen asema korostuu koska heille keskittyy organisaatioissa paljon valtaa ja muille kätketyksi jäävää tietoa. Koulutusanalyytikot ovat ikääntynyt (”Useimmiten koulutusanalyytikoiksi ryhdytään vasta kun jo flirttaillaan seniliteetin kanssa”[Weinshel]) valtakeskittymä, johon psykoanalyyttisten yhteisöjen ongelmat Reederin mukaan paljolti kietoutuvat.

Lopuksi

Kirjan lopussa Reeder esittää toimenpiteitä psykoanalyyttisen yhteisdynamiikan ongelmien hallitsemiseksi. Ei ole yllätys, että hänen linjauksensa on ”liberalistinen”: avaamalla eri tavoin koulutuksen rakenteita vältetään ongelmia ilman, että tuloksena olisi aiempaa enemmän tehtävään sopimattomia analyytikoita. Reeder luottaa tässä ”markkinavoimiin” – sana huonoista analyytikoista ja kandidaattien työnohjaajista kiirii. Otan tässä esiin vain hänen ehdotuksensa, että analyytikkokandidaattien oma hoito voisi tapahtua ”tavallisten” analyytikkojen (eikä vain koulutusanalyytikoiden) voimin, ja että analyytikon ei tarvitsisi olla omasta koulutusyhteisöstä. Suomessa Therapeian koulutuksessa olevat voisivat siis käydä SPY:läisellä analyytikolla ja toisin päin. Voidaan kysyä, voiko tätä ajatusta vastustaa omaamatta epärealistisia ja dogmaattisia uskomuksia omasta ja toisesta koulutusyhteisöstä sekä niiden oppien oikeellisuudesta. Huomattakoon, että Reederin ehdottaman käytännön noudattaminen avaisi kilpailua koulutusyhteisöjen välille, mikä muun ohella lisäisi koulutettavien itsenäisyyttä suhteessa kouluttajaorganisaatioon.

Organisaatiokonsultin koulutuksen käyneen työterveyspsykologin silmin Reederin teos on yksinkertaisesti loistava organisaatiopsykologinen tutkimus. Uskoakseni tehokkain (tai ainakin helpoin) tapa hallita Reederin tutkimuksen kohteena olevia ongelmakohtia on edellyttää paitsi kouluttajien, myös analyytikkokandidaattien lukevan Reederin kirjan. Kun yhteisödynamiikassa osallisena olevilla on jaettu käsitteellinen havaintoapparaatti, on mahdollista hallita ja reflektoida asetelmaan sisältyviä jännitteitä ja ongelmia.

Kirjaa lukiessani ajattelin, että se ei missään tapauksessa sovellu psykoanalyyttista koulutusta harkitsevien luettavaksi (kanteen olisi siis tarpeen painaa jonkinlainen K-merkki, ostaessa olisi esitettävä sertifikaatti analyytikkokoulutuksen suorittamisesta, tai kirjasta olisi otettava vain rajattu painos säilytettäväksi analyyttisten yhteisöjen takahuoneissa). Mieleenjohtumani ilmentää Reederin kuvaamaa koulutettavien infantilisointia – on oletettava, että varsin paljon elämänkokemusta omaavat koulutetut ihmiset ymmärtävät ettei kirja ole koko kuva psykoanalyysistä, ja että psykoanalyyttisissä organisaatioissa on muiden yhteenliittymien tapaan varjopuolensa. Psykoanalyysin idealisointi ei ole psykodynaamisen psykoterapian harjoittamisen ja opiskelun välttämätön edellytys.

x x x

Vesa Talvitien muita kirjoituksia: Kts.   http://vesatalvitie.fi/wordpress/?page_id=475

Vesa Talvitie, PsyT, työterveyspsykologi, Organisaatiokonsultti (FINOD) vesa.talvitie@alumni.helsinki.fi