Stand up -komiikka ja psykologin työ

Vesa Talvitie. Arvio teoksesta: André Wikström (2005). Das Humoristische manifest. Kirja stand up -komiikasta. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö. Suom. Viia Järvinen.

Kun André Wikströmin stand-up -komiikasta kirjoittamaa kirjaa Das Humoristische manifest tarkastelee psykologin työn kannalta, tekee samaa kuin psykologi ja stand-up -koomikko: ottaa aiheeseen yllättävän näkökulman. Yllättävyys johtuu luonnollisesti siitä, että näiden vuorovaikutuksen nyansseihin perehtyneiden asiantuntijoiden tavoitteet ovat täysin toiset. Stand-up -koomikko tekee ”ihan mitä tahansa, että yleisö nauraisi”, kun taas psykologit yrittävät ohjata yksilöitä ja ryhmiä kohti hyvinvointia, itseymmärrystä, terveyttä tai tehokkuutta.
Kun psykologin asiakkaan itseymmärrys laajenee, hänen mielessään tapahtuu kuitenkin sama kuin stand-up -koomiikkaa seuraavalle yleisölle: aiemmin erillään olleet ajatukset, tiedot tai tietorakenteet nivoutuvat toisiinsa. Stand-up -esityksessä tietorakenteet koskevat tavanomaista elämänympäristöämme kuten lehtien lööppejä ja arkipäivän huomioita, kun psykoterapiassa taas on kyse hyvin henkilökohtaisista asioista. Tämän takia yhteennivoutumisen aiheuttamat reaktiot ovat erilaisia – Wikströmin ja kollegoidensa yleisöillä naurunremakoita, psykologin asiakkailla muun muassa oivalluksen iloa ja surua.
Ennen stand-up -koomikon uraansa Wikström valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi, ja ehkä siksi hän tarkastelee kirjasessaan varsin laajasti näyttelijän ja stand-up -koomikon eroa. Edellinen asettautuu rooliin ja esittää jonkin muun kirjoittamaa materiaalia, kun taas jälkimmäinen esiintyy omana itsenään, kertoo itse keksimiään juttuja, ja sovittaa ne ainutkertaiseen esiintymistilanteeseen. Ero on rinnasteinen kouluttajan (tai kasvattajan) ja psykologin suhteelle. Kouluttajan oletetaan välittävän oikeaksi havaittuja ajatuksia ja periaatteita kuulijoilleen, kun taas psykoterapeutti tai organisaatiopsykologi syventyy tilanteen ja asiakkaidensa erityislaatuun.
Stand-up -koomikon epäonnistuminen johtuu usein siitä, että hän syyllistyy näyttelemiseen – käyttää (näyttelijän) maneereja, on epäaito, lukee kirjoittamansa vitsit mekaanisesti, jättää yleisön reaktiot huomiotta ja unohtaa näin vuorovaikutuksen. Nämä sudenkuopat antavat ajateltavaa erilaisia ”paketteja” ja ”tuotteita” tarjoavalle organisaatiokonsultille. Wikströmin kirja avaa kuitenkin näkökulmia myös yksilötyötä tekevälle koskien psykologimaneereja, vaaraa soveltaa teorioita ja tekniikkoja mekaanisesti, ammattirooliin taakse piiloutumista ja epäaitoa vuorovaikutusta.
Vuorovaikutuksen aitoutta korostaessaan Wikström yltää melkeinpä eettiseen paatokseen. Tietäen vuorovaikutuksen epäonnistumisen käytännön seuraukset stand-up koomikolle, asian vakavuus on ymmärrettävä: stand-up -koomikon tilanne – yksin lavalla ja yleisöllä on lupa odottaa kuulevansa jotain vitsikästä – on lähinnä painajaismainen. Kun psykoterapia- tai konsultaatiokoulutuksessa käsitellään vuorovaikutusta, Wikströmin kirja on suositeltava vaihtoehto vaikkapa Emanuel Levinakselle.
Vitsi ei koskaan ole hauska vain sen ”kognitiivisen sisällön” takia, ja Wikström pohtii paljon miksi vitsi toimii tänään yhdelle yleisölle muttei välttämättä huomenna toiselle. Hauskuus nousee tilanteesta, koomikon elekielestä, ajoituksesta, vitsin ilmaisutavasta (sanajärjestystä myöten), koko esityksen dramaturgiasta ja koomikon ”asenteen” suhteesta vitsiin.
Tämä herättää pohtimaan psykologin tulkinnan osuvuutta. Se on tavattu liittää lähinnä asiakkaan valmiuteen hyväksyä tulkinnan sisältö, ja tavanomaisesti kehoitetaan käyttämään mahdollisimman paljon tämän omia sanoja. Wikströmin kirja haastaa tarkastelemaan tulkintaa vuorovaikutuksen mikrotasolla. Tulkinnan voi esittää oletuksena ja humoristisessa sävyssä tai vakavana tosiasiaväitteenä. Stand-up -koomikon vitsien tapaan tulkinnat tapahtuvat ainutkertaisessa ja nopeasti ohikiitävässä hetkessä, eikä tulkinnan tyylilajille voine asettaa yleisiä sääntöjä. Psykologi joutuu harkitsemaan tilannekohtaisesti millainen tyylilaji edesauttaa tulkinnan sisällön pohdintaa. Terapiatunnin ”dramaturgia”, tyylilaji, äänensävyt ja sanavalinnat vaikuttanevat siihen enemmän kuin olemme tottuneet ajattelemaan.
Sekä näytelmä että stand-up koomikon esitys rakentuu illuusioille. Näytelmän illuusio särkyy jos Hamletia esittävä näyttelijä kehottaa katsojaa vaientamaan puhelimensa (stand-up -koomikko taas ei saa sivuuttaa puhelimen soimisen tapaisia häiriöitä). Stand-up:in illuusio taas särkyy jos vaikkapa paljastuu, että koomikon omakohtaisena esittämä tapahtuma onkin toiselta koomikolta lainattu. Illuusion murruttua koomikko ei enää voi olla hauska.
Psykologin työn ehdottomana edellytyksenä on, että asiakkaat pitävät hänen näkemyksiään erityisen vakavasti otettavina. Tähän kytkeytyy usein illuusio, että psykologi on jossain määrin immuuni elämän vaikeuksille, ja että hän on asiakkaitaan terveempi tai viisaampi. Tätä on psykologiassa tarkasteltu muun muassa termien transferenssi, suggestio ja placebovaikutus avulla. Näyttämötaiteeseen rinnastettaessa kyse on institutionaalisoituneen vuorovaikutustilanteen pitkälti tiedostamattomista pelisäännöistä. Näiden pelisääntöjen tutkiminen ja kyseenalaistaminen voi psykoanalyysin tapaan luonnollisesti olla osa psykologin menetelmää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että psykologi voisi stand-up -koomikkoa tai näyttelijää enempää irtisanoutua työnsä institutionaalisesta puitteesta nousevista illuusioista.