“Katoava tila”

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 4/2013

”Katoava tila”

Tila on sisäinen ja ulkoinen mielen luomus. Ammatillinen tila vaatii aina virittämistä, kannattelua ja sulkemista. Tilan avaaminen on suuri ammatillinen haaste, sulkeminen ehkä sen vaikein osa. Ammatillisuudessa korostuu sen suhdeolemus, osaamisen ja luottamuksen vastavuoroinen kohtaaminen.

Tila rajautuu aina erilleen ympäristöstään. Raja on osa tilan olemusta. Raja voi olla myös alue tai siirtymä. Psyykkinen iho on raja-alue itsen ja ympäristön välissä, jossa psyykkinen ja sosiaalinen limittyvät. Se on aistinelin, joka välittää ja herättää tajun itsen ympärillä olevasta ja vaikuttaa siihen, kuinka näemme ja mitä kykenemme sanomaan ja antamaan.

Tilan kannattelu edellyttää erityistä herkkyyttä. Taiteessa virittyneisyys ja vire ovat luonnollisia tilan ominaisuuksia. Vain keskittynyt vastavuoroinen kuuntelu ja siihen virittyminen tekee antamisen mahdolliseksi. Pienikin häiriö tilassa voi tehdä tyhjäksi niin taide-esityksen kuin muunkin antamisen. Luova tila katoaa ja pakenee kuin villieläin metsässä.

Työnohjaaja pyrki avaamaan ja pitämään työtilaa merkittävän puheen paikkana ja tutkivana tilana. Se vaatii jatkuvaa kannattelua, muuttumista, aikaa myöten myös luopumista ja menettämistä. Tila voidaan menettää myös ennenaikaisesti. Tila voi kadota niin ulkoisista kuin sisäisistäkin syistä. Raja voi tulla eteen monella tavalla.

Puhumisen tila katoaa, jos kuunteleva osapuoli ei ole tunnistetusti läsnä. Ammatillinen tila katoaa, jos ymmärtävä ilmapiiri ole virittyneenä paikalla. Tila   katoaa myös sen myötä, ettei puhe herätä vastausta. Tila katoa myös kun ihminen huomaa, ettei toinen tai kenties kukaan enää ymmärrä hänen puhettaan tai vastaa siihen. Puhuja joutuu kuin vieraaseen maahan, ymmärretyksi tulemisen tila häipyy. Se on aina kohtalokasta, niin omassa lähipiirissä kuin työyhteisössäkin.

Parhaimmillaan tilan katoaminen luo uutta, ei johdonmukaisesti, vaan viiveellä ja sattumanvaraisesti. Säännöksi tästä ei ole. On myös peruuttamatonta menetystä. On myös uudistumista, jonka menetys generoi – menetyksen voimaa. Ikävää ja kohtalokasta on, jos tila katoaa näennäisyyden, pinnallisuuden tai muotoseikkojen vuoksi, esimerkiksi tuntimäärien tai suorituspisteiden hankkimiseen. Näennäisyys tekee hallaa kaikille osapuolille.

Työnohjaustyö on ollut oman ammatillisen elämäni keskeinen työala. Oma ammatillinen polkuni, on kulkenut rinnan työnohjauksen kanssa. Opettajani ja ohjaajani edustivat sitä sukupolvea, ettei heillä ollut mitään erityistä työnohjaajakoulutusta, psykoterapeuttisen tai psykoanalyyttisen koulutuksen lisäksi. Silti heillä oli antamisen lahja, ainutlaatuinen ja pysyvästi mieleen jäävä.

Itse luovutan nyt sovitusti tämän tilan uusille kirjoittajille. Olen kiitollinen siitä, että olen yhdistyksen ulkopuolisena saanut tämän tilan käyttööni ja mahdollisuuden kertoa ajatuksistani, jotka ovat omaa polkuani työnohjaajana kannatelleet. Annan sille suuren arvon.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Seniorikonsultti, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi

Tilamuutos – aikamme haaste?

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 3/2013

Tilamuutos – aikamme haaste?

Tilapuhe on aikamme kieltä ja ajattelua. Johtajamme puhuvat tahto- ja muutostilasta. Etsiessään uudistumisen polkuja puhe harhautuu ajoittain oudoille alueille. Jo Teuvo Pakkala kuvasi ”Stiiknafuulialla” tyhjää, hienostelevaa ja sisällyksetöntä mahtipuhetta. Hattarapuhe on aikamme yritys suojautua tietämättömyyttä ja keinottomuutta vastaan. Muutospuhe katsoo tilanteita yleensä sivusta ja etäältä. Sivuefektinä se eksyttää myös puhujansa. Tämä aika tarvitsisi paljon uusia ja avaavia sanoja, toisenlaista puhetta.

Käytän tässä tietoisesti sanaa ”tilamuutos” korostaakseni työnohjauksen ydindynamiikkaa, katsomisen, käsittämisen ja sanomisen lahjaa. Käytän myös sanaa ”lahja” ilmaisemaan siitä, ettei kysymys ole vain viileästä ammatillisuudesta vaan syvästä muutoksesta työnohjaajan omassa ajattelussa ja mielentilassa.

Mahatma Gandhilta olemme saaneet opetuksen, että meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jota pyrimme aikaansaamaan. Muutos ei tapahdu ulkopuolellamme, tai ohjattavassamme, vaan itsessämme. Tämä sisäinen muutos pohjustaa ulkoisen. Tämä tekee auttamis- ja ohjaustyöstä aina henkilökohtaisen uudistumistehtävän.

Emme voi katsoa asiakkaamme työtä neutraalisti peilin tai lasiseinän takaa, vaan joudumme itse käsillä olevan asian koskettamaksi ja keskeiseksi työskentelykentäksi. Lasiseinän joudumme työnohjaajina hylkäämään. Ohjattavana oleminen ja siihen suostuminen on aina ponnistusta vaativa rooli. Ohjaaja ei ole sen paremmin suojassa tältä uudistumisvaatimukselta. Työnohjaaja joutuu edustamaan vakautta ja jatkuvuutta, mutta toisaalta kykyä itseoivallukseen ja uuteen omalla kohdallaan.

Tämä tuo radikaalin uuden näkökulman ohjattavan kohtaamiseen. Kysymyksessä ei ole vain havaintojen teko ja kuuntelu, vaan asettautuminen itsen ulkopuolelle sillä tavalla, jossa omat tunteet ja reaktiot tulevat osaksi tutkittavaa kokonaisuutta. Tällainen tutkiva tila tulee mahdolliseksi vain olosuhteissa, joissa on lämpöä ja aitoa antaumusta.

Rajuin tilamuutos koskee omaa ymmärrystämme siitä, missä olemme ja omaa suhdettamme toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Hyvä luontosuhde on tästä hyvä esimerkki . ”Lumimuutos” ja ”metsäveri” ovat kauniita esimerkkejä tällaisesta uudesta puheesta ja asenteesta. Tavoiteasettelu on täysin sekundääriä tähän verrattuna. Tilamuutoksen ydin ei ole etenemistä tunnetussa avaruudessa, vaan oivaltavaa rohkeutta siirtyä uuteen.

Aikamme sairaus on 1–suuntainen mielialahäiriö, pakonomainen kiinnittyminen yksiin tavoitteisiin ja sen mukaiseen toimintaan ja puheeseen. Tilamuutos auttaa meitä tunnistamaan työkulttuurin jäykistymiä ja sen sisältämää pakkovaltaa ja voi parhaimmillaan vapauttaa meitä irrottautumaan omista päähänpinttymistämme. Tilamuutos on yllättävä repäisy kohti oivallusta, irrottautuminen tietämisen kahleista ja pakkovallasta, luova ulostulo sabluunasta, rutiinista ja pakonomaisesta toistosta.

Tilamuutoksen kokemus näkyy puheessamme. Se vie kohti suoruutta ja autenttisuutta.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, etninen koulutusanalyytikko. harri.hyyppa@od1.fi

Lisää huoneita – uusia ovia

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 2/2013

Lisää huoneita – uusia ovia

Osviitan toimituskunta on antanut käyttööni lisää merkkejä. Nyt entistäkin reilummin. Ei vain kolmeatuhatta vaan kolme kertaa kolmetuhatta jatkaakseni työnohjauksen tilan kartoitustyötä. Voin kirjoittaa pienen sarjan keskeisistä tilateeman näkökulmista. Tämä lyhyt teksti pyrkii avaamaan uusia ovia tilan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen alueille.

Virginia Woolf oli ensimmäisiä, joka yhteiskunnallisella tasolla havahdutti nykyihmisiä ymmärtämään henkilökohtaisen tilan merkityksen. Woolfin näky pohjautui ajatukselle, että naisella tulee olla oma huone ja rahaa, jotta hän voisi toimia kirjailijana tai runoilijana. Tila ja adekvaatti varallisuus ovat luovan työn ehtoja. Oma tila, sukupuolesta riippumatta, tekee antamisen mahdolliseksi. Oman tilan taju ja sen suominen toiselle on antamista.

Risto Puutio on ”Merkitysmysteeri” -kirjassaan  kuvannut sosiaalista todellisuutta salina, johon johtaa useampia ovia. Voi ajatella, että jokainen ovi avaa oman todellisuuden. Todellisuus ei ole yksi. Sen ulottuvuuksien ja niiden erilaisuuksien ymmärtäminen on keskeistä työnohjaustyössä. Ymmärtämiseen on monta ovea.

Sosiaalinen todellisuus voi avautua monesta näkökulmasta mutta se voi myös hetkessä muuttua kokonaan muuksi. Jos ihminen tulee petetyksi, maailma muuttuu hetkessä toiseksi. Oivalluksella on samanlainen dramaattinen efekti toiseen suuntaan. Keskustelu voi hetkessä saada aivan uusia sisältöjä. Eri tiloissa voidaan olla silloinkin kun ollaan samassa huoneessa. Hämmästyttävää on, että ihmiset samassakin huoneessa voivat olla tunnistamatta toisiaan ”läsnä” oleviksi.

Itselleni on ollut merkittävää lukea Nonakan filosofiasta. Jussi Onnismaan mainio artikkeli viime Osviitassa sivuaa aihetta. Itselleni havahduttavinta ei ollut ymmärtäminen vaan oma ymmärtämättömyyteni. Japanilaisen ba-tilan käsite oli hyvä esimerkki. Kokemuksen tutkijoiden päivillä Tiina Jaatinen määritteli sitä ”Yhteiseksi muodostuvan tiedon luomiseen ja hankkimiseen tarvittavana sosiaalisena tilana. Tämä tila voi olla fyysinen, virtuaalinen, mentaalinen tai niiden mikä tahansa yhdistelmä. Se on tavallaan alusta kehittyvälle yksilötason ja yhteisötason tietopääomalle”.

Oma oveni työnohjaustyöhön on ollut Bion. Nonaka ja Bion puhuvat kuin samasta asiasta. Eri kielellä. En ymmärtänyt ja silti aloin tajuta. Aivan hämmästyttävällä tavalla samanlaista teoriaa ja ajattelua. Ajattelen japaninkielisen Ba- käsitteen rinnalla englanninkielistä ba , basic assumption teoriaa. Ymmärrän tämän leikittelyksi kielellä, mutta kuin Bion avaisi oven japaninkieliseen teoriankehittelyyn. Miten erilaisuus voikin olla niin samanlaista!

Kokemuksellinen ulottuvuus avaa ovia yhteistyösuhteen rakentumiseen. Suhde rakentuu kasvokkain olemisen, yhteisen tekemisen, viipymisen ja puheen avulla. Osapuolten omat pyrkimykset tuhoavat luovan yhteistyön. Tästä kaikesta voi myös rakentua alusta, joka avaa näkymän uuteen tilaan.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi

Työnohjauksen tila

Harri Hyyppä. Kolumni Osviitta 1/2013

Työnohjauksen tila

Olen saanut käyttööni 3000 merkkiä välilyönteineen kartoittaakseni ”Työnohjauksen tilaa”. Metsätilallisen näkökulmasta merkkien määrä on runsas. Isonkin tilan rajoihin riittää yleensä muutama pyykki. Tärkeä on tietää niiden paikat ja nähdä linjat. Vanhat merkit painuvat joskus maan alle, mutta täyttävät silti tehtävänsä. Metsämiehet tuntevat vanhat rajat. Osaavat myös kiiruhtaa hitaasti.

Tila rakentuu monesta näkökulmasta. Kaksi universaalia näkökulmaa aukeaa: toinen ulkoa, toinen sisältä. Saldo vai kasvualusta? Ulkoinen katsanto lähestyy työnohjausta toimintana ja palveluna. Se puhuu työnohjauksen puolesta, tuo esille sen luonnetta ja hyötyjä, markkinoi. Puhe on tympeää, kokemus ei sitä kannattele. Sisäinen näkökulma pohjaa kokemukseen. Se nostaa esille tärkeän ja merkityksellisen. Sisäistä tilaa kannattelee eläytyminen.

Ymmärrys ”omistuksesta” avaa uuden näkökulman. Onko tila saatu vai otettu? Antaminen ja vastaanottaminen ovat molemmat elämän suuria ihmeitä. Niistä emme paljon tiedä. Itselle ottaminen ajaa kohti ahneutta, antaminen on tie toisen tarvitsevuuteen ja kykyyn ottaa vastaan. Antaminen tekee meistä haavoittuvia. Se on paras osamme. Omistus voi olla yhteistä, omistus voi olla vanhaa. Kuka omistaa työnohjauksen tilan, vanha vai uusi omistus, antaja vai vastaanottaja, satutetuksi tullut? Uusi karkottaa hiljaa vanhan hyvän.

Työnohjauksen tilan hallinta siirtyy sukupolvelta toiselle. Omistus vaihtuu, mutta sen luonne muuttuu. Metsätilan omistaja elää eettisessä jännitteessä. Antaako kasvaa, vai ottaako hyöty irti? Ammatillisuus ja käytännöt muuttuvat omistajuuden myötä. Sisäinen perintö, sen arvostus ja eläytymiskyky rakentavat kosketuksemme, tilaan. Suostummeko henkisesti orgaanisen kasvun ehtoihin? Kosketuksen puute saa aikaan pahaa jälkeä. Pahimman uhkan työnohjauksen tilalle muodostavat ne tulokkaat, jotka tietävät vain vähän enemmän kuin ohjattavansa ja jotka nopeasti haluavat hyötyä tiedonmuruistaan ja itse omalla kohdallaan kieltäytyvät enemmästä kokemuksen lähestymisestä oppiakseen siitä enemmän.

Tilan taju on ammatillisuuden ydin. Organisaatio kuluttaa sitä, joskus tajua vailla. Tilaa on lähestyttävä, rakennettava, kannateltava, tutkittava uudistumisen ja antamisen mahdollistamiseksi. Tätä universaalia tieteen, taiteen ja antamisen lahjaa uhkaavat ajoittain runsastuvat yksittäisten ideoiden ja menetelmien kantajat. Tilan luomista ohjaa ajatus – ei menetelmä. Tilan tajua kannattelee rakkaus.

Monet polut ovat edeltäneet omiamme. Peruskysymys pysyy: Kuinka nähdä – miten sanoa? Hellaakoski sanoi: “Jos mistään metodeista piittaamatta näin vain vähin äänin kuuntelisi – – Kuulostelen sen kuin kykenen ja koen sitä suhinaa sommitella sanoiksi.”

Henkinen vapaus on merkitsee vapautta puhua ja tehdä selkoa näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan ja vielä, ettei ajaudu sepittämään ja esittämään kuviteltuja tosiasioita, tunteita tai yhteisön vaatimia puhemerkkejä. Työnohjauksen tila kantaa tuota inhimillistä perusvapautta – pyrkimättä tekemään siitä selvää.

Harri Hyyppä

Metsätilallinen, Organisaatioanalyytikko FINOD, Metanoia Instituutti harri.hyyppa@metanoia.fi

Tilan tajua – Tajun tilaa

Harri Hyyppä. Tilan taju ja Tajun tila

Suomen työnohjaajien STOry:n vuoden 2013 teemana oli ”Työnohjauksen tila”. Sain kutsun kirjoittaa Osviitta-lehteen aiheesta kolumnin. Ensimmäisen kolumnin jälkeen sain pyynnön jatkaa edelleen kirjoittamista samasta teemasta. Kirjoitinkin tuona vuonna teemasta yhteensä neljä kolumnia. ODI julkaisee tällä sivulla nämä kaikki kolumnit.

Kuluvana vuonna työnohjaajat ovat säilyttäneet saman teeman. Kun ODI järjestää yhteistyössä Suomen työnohjaajien Pohjois-Pohjanmaan alueen kanssa koulutustilaisuuden otsikolla ”Tilan taju – Tajun tila” 15.11.2014 Oulussa, kolumnit voinevat toimia myös seminaarin taustamateriaalina.

Suomenkielen ”tila”-sana on kiehtova kaikissa monissa merkityksissään. Se kertoo niin yksilön kuin yhteisönkin kunnosta, mielentilasta, merkityksistä ja mahdollisuuksista. Tila on kokemuksen paikka ja aikaansaannos. Tila puhuu terveydestä ja sairaudesta, omistajuudesta ja kokemusmaailmasta, yhtälailla yhteisödynamiikasta kuin yksilöistäkin. ”Tilan taju” on vanhastaan myös kaiken ammatillisuuden ydintä, niin ammattilaisen kuin asiakkaankin kohdalla. Toisen sisäistä tilaa emme koskaan voi täysin tietää tai omistaa, mutta herkkyydellä voimme sitä lähestyä ja ajoittain myös koskettaa.

”Tilan taju – Tajun tila” on pysyvä luovuuden lähde, sisäinen tila sitä aivan erityisesti. Sana matriksi on tullut käyttöön kuvaamaan oivalluksen ja luovuuden tilallisia edellytyksiä. Sen ymmärtäminen on suuri ammatillinen kehitys- ja sivistystehtävä. Tervetuloa seminaariin lauantaina 15.11.2014 Hyvän Mielen Talolle. HH.