Niin hyvä maa 1

Niin hyvä maa             (työpaperi montaasiohjauksen seminaarissa 1.8.2016 Harri Hyyppä)

Hyvä maa on mahdollisen avaruus. Se palvelee monia viljelijöitä. Eettinen ja ammatillinen vastuumme on huolehtia sen säilymisestä.

14.11.2015 Johanna Nevala kirjoitti otsikolla Niin hyvä maa: ”Juttelin asiasta Pierre Bourdieun kanssa. Tai minä juttelin, hän antoi ymmärtää. Että on eletty pelin aikaa työnohjauksen kentällä. Pelattu vallasta ja pääomasta, kaikenlaisesta. Osa on takertunut ikivanhoihin vallan monumentteihin, tieteellisiin tutkimuksiin, jotka on tehty muiden maailmojen tarpeisiin. Osa on vain tehnyt sitä, mitä on aina tehnyt ja kutsunut sitä työnohjaukseksi. Osa on yrittänyt käsittää.

Ajattelin, että käsittämisen ympärillä on kyllä aika paljon kevyttä tilaa, jos vain päästää ohi niitä tähän kuulumattomia katseita.

Olisikohan niin, että tuo tila itsessään on se kohta mistä voisi aloittaa. Luonnoksenomainen tila. Tilaa on muuten niin vähän, kun maa istutetaan käsitettä täyteen. Niin hyvä maa.”

Johannan teksti on puhutellut minua jo hyvän aikaa. ”Niin hyvä maa” puhuu työnohjauksen tilasta. Se on muistutus sekä mahdollisesta että sivuutetuksi jääneestä. Pysyykö työnohjaus hyvänä maana, kasvualustana vai uhkaako sitä liika ”apulanta”, tekniikat ja ylenmääräinen järki? Onko sen vanha viisaus on jäämässä vähemmälle?

Bourdieu oli sosiologi ja kulttuuriantropologi, joka laajensi osaltaan pääoman käsitettä sosiaaliseen ja kulttuuriseen suuntaan. Hän vei eteenpäin käytäntöjen teoriaa ja kiinnitti huomionsa, ei vain työhön, vaan ihmisen koko olemiseen ja sitä ohjaaviin yhteisöllisessä hiljaisuudessa omaksuttuihin ja tiedostamattomiin olettamuksiin. Ryhmäpsykoanalyysin näkökulmasta hänen sosiologiansa tuntuu tutulta. Ajattelen, että hän uutta luodessaan jatkoi analyytikoiden aloittamaa työtä.

Myös työnohjaustyö nousi aikanaan psykoanalyysin pohjalta. Se oli työnohjausajattelun ensimmäinen maaperä ja kasvualusta. Antamisen ja vastaanottamisen dynamiikka, vapaat assosiaatiot, avoimen puheen ja tutkimisen tila. Myös kohdallani ensimmäiset ohjaajat olivat psykoanalyytikoita. Muutama nimi tähän: Pirkko Siltala, Päivikki Viinisalo, Pirkko-Liisa Onnismaa, Johannes Enckell, Henrik Carpelan, Helena Itälä, Maiju Myyrä ja Inka Ensio. Kaikki ihmisen mielen syvällisiä ymmärtäjiä ja tutkijoita. Sitten vähiutellen avautui seuraava työskentelyalusta, dynaaminen systeemiajattelu, Eric Miller, David Armstrong, Bob Gosling, Anton Obholzer, Margareth Rioch, Gordon Lawrence ja suomessa Jouko Lönnqvist.

Kolmas työskentelypohja kohdallani oli kokemuksellisuus, poetiikka ja kirjoittaminen, toisenlainen tapa paljastaa ja tuoda esille sitä, mikä pitkään ja huomaamattamme on ollut silmiemme edessä. Kirjoittajat olivat etäämmällä, Bion, Beckett, Paronen, Paasilinna, Haavikko, Haanpää… Psykoanalyyttinen umpio avautui kohdallani.

Uudet alustat tekevät jatkuvasti tuloaan. Ne kaikki yrittävät omalla tavallaan herättää ja poistaa turtumustamme. Niiden keskinäinen kilpailu on ollut kovin peitettyä. On eletty pelin aikaa ja kamppailtu omistajuudesta. Näennäinen uusi otti koetellun perinteen paikan, tekniikat ottivat tietäjän roolin. Alettiin puhua ”osaamisesta”. Monet seurasivat ja menivät mukaan..

Kun mietin pelin aikaa, kysyn mielessäni: Pakenivatko psykoanalyytikot vai karkotettiinko heidät? Mihin he katosivat? Mitä tapahtui Suomessa tällä alalla? Eikö työnohjaustyö enää tarvinnut tuota ammattikuntaa? Suomen työnohjaajien yhdistyksessä heitä ei enää liene ainoatakaan. Jää kysymään, saatiinko arvokas haltuun vai veivätkö pakenijat sen ytimen mukanaan?  Siinä mielessä pako oli välttämätön ja arvokas, vapautta turvaava ja uutta avaava. Sen korvikkeeksi saimme toisenlaista tietoa, tekniikoita ja järjestystä, runsaasti tohtoreita ja tuhatmäärin uusia innokkaita toimijoita. Hyvä sekin. Paljon puhetta ja selittämistä, teoriaa, kaavoja ja kaavioita. Uusi puolueen kaltainen organisaatio vastaa hallinnosta ja oikeaksi nähdystä järjestyksestä. Ei huomattu, että tietäminen sulkee ja kapeuttaa. Moni muukin lähti vapaaehtoisesti.

Uusi genre valtasi alan. Saimme uudet kilpaillut työnohjausmarkkinat, työala kasvoi erilaisiin avoimen kilpailun suuntiin ja muuttui lopulta itse markkinoiksi. Kaikki kukat kukkivat, vieraslajit niiden mukana. Erilaista apulantaa oli tarjolla ja sitä käytettiin runsaasti. Tuossa rikkaudessa tapahtui outo muutos: maa alkoi köyhtyä. Maan sato väheni. Uusia ohjaajia koulutettiin pyramidipelin tapaan. Kilpailun ja ahneen omistamishalun seurauksena oli oudosti akateemisen ja toisaalta kliinisen – kokemuksellisen ja eläytyvän – tiedon välille kuin huomaamatta syntynyt juopa. Hiljainen ja vaiettu. Ei nähty, että omistaminen on antamista, ei itselle vaan toisille, koko työalalle, maalle.

Vanha viisaus jäi varjoon. Se uskoi, kuten ennenkin, että tiede ei ole tietämistä vaan työtä ja ponnistelua kohti ennen tuntematonta ja uutta tietoa kohti. Kävin haastattelemassa ystävääni Vilhoa, luomuviljelijää. Kysyin, mitä hyvä maa tarvitsee? ”Matojahan maa tarvitsee”, hän vastasi oikopäätä! Ilmaa, sisäistä tilaa ja kuohkeutta, vuoroviljelyä ja huolenpitoa. Liika apulanta pilaa maan, yhdyskuntajäte, viemäriputkiston tuotteet ja lääkejäämät eivät sovi arvokkaille viljelymaille. Lannoitteet ja jätteet ovat kaksi eri asiaa. Maan möyhentäjiä, ilmareikien luojia ja maasta välittäjiä tarvitaan.

Mitä voisi olla tämä uusi maan arvostus ja maasta välittäminen? Voisivatko erilaiset alustat luoda uutta ja rikastaa toisiaan? Voisiko niitä yhdistää ja voisimmeko siirtyä tilasta toiseen? Rakenteilla oleva taiteen, filosofian, kliinisen kokemuksen ja tieteellisen työn pohjalta nouseva montaasiohjauksen malli tekee osaltaan työtä tähän suuntaan. Se rakentaa siltoja uuden ja vanhan välille sekä yhdistelee kokemusta ja kokemuksellisuutta, tiedettä ja taidetta, yksilöä ja yhteiskuntaa, arvokasta ja pyhää.

Miten ilmaista pyhä ja arvokas tänä aikana? Miten ottaa ohjattava oikealla tavalla kevyesti ja vakavasti. Hänhän on varmasti paljon kokenut ja läpikäynyt, myös paljon ja pitkään harkinnut ennen kohtaamistamme ja lopulta ottanut ratkaisevat askeleet. Paljon on tapahtunut jo ennen kuin alamme puhua alkamisesta. Pyhyyden ja vakavuuden vaatimus tekee meistä neuvottomia ja epävarmoja. Niin kuuluu olla. Oleellistahan eivät ole suorat vastaukset, vaan paremminkin se, miten saavutamme ja säilytämme arvokkaan, itsemme ja sen mitä olemme.

Käsittämisen suhteen olemme aina matkalla. Se ei ole yksi. Se on kuin kokemus, samalla lähtökohta ja maali. Siinä eteneminen tarvitsee keveyttä ja raskautta, ponnistelua ja keveitä mieleenjohtumia, ei-tietämistä ja johtopäätöksiä, itsenäistä työskentelyä ja ohjausta. Erilaisia näkökulmia ja keskittymistä. Tieteellinen tieto on tärkeää ja välttämätöntä. Sitä on kuitenkin kohtuudella nautittava. Ylen runsaasti ja vakavasti otettuna se voi kapeuttaa. Kliininen, poeettinen ja filosofinen tieto ovat käytännöllisempää ja herkempää laatua. Maa ei ensisijaisesti liene tarkoitettu käsitettäväksi. Käsittäminen on nykyajassa niin yliarvostettua. Jo käsitetyn uudelleen tulkinta, täydentävä näkeminen, oivallus ja kuuleminen ovat taas ohjaustyön pysyvää ydintä.

Päästäksemme eteenpäin meidän on kyettävä luopumaan omastamme ja tuntemaan kiitollisuutta sille maalle ja pohjalle, jolta olemme saaneet kasvaa. Kiitollisuus on hyvä maa ja kasvupohja. Kokemus hyvästä maasta taas luo kiitollisuutta ja kantaa sitä eteenpäin. Parhaimmillaan se tekee meistä vartijoita, ei missään kontrolloivassa mielessä vaan hiljaisella läsnäololla varmistamassa ja kannattelemassa ammatillisen sivistyksen jatkuvuutta. Meidän on huolehdittava maasta, vartioitava sitä, jotta jälkeemme tulevat voisivat kohdallaan tuntea samoin.

0 kommenttia

Kirjoita kommentti

Haluatko osallistua keskusteluun?
Kirjoita kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *