Serendipiteetti ja Social Dreaming

Tuntemattomia tuttuja : Serendipiteetti ja Social Dreaming.

Harri Hyyppä. Sain äsken olla Mikkelissä tilaisuudessa, jossa uusi Montaasiohjaus esittäytyi ja omalla tavallaan ”astui näyttämölle”. Montaasi on uusi työn ohjauksen konsepti ja ajattelualusta. Tilaisuus pidettiin Mikkelin teatteriklubilla. Varsinainen näyttämö on tietenkin laajempi, tämän ajan ohjausfilosofia ja sen työkäytännöt.
Itselläni oli avauspuheenvuoro. Teemana alku ja vapaan puheen tila. Ville Pietiläinen jatkoi ajankohtaisesta organisaatiotutkimuksesta ja ohjauksen historiasta. Uusimpana sanana nousi esille ”serendipiteetti”. Jouduin höristämään korviani ja kysymään uudestaan? Mikä ihmeen serendipiteetti? Sainkin Villeltä hyvän ja selventävän vastauksen. Kohdallani varsinainen ”veretseisauttava” oivallus tuli kuitenkin vasta viiveellä, pari päivää myöhemmin paluumatkalla junassa. Vau! Hyvänen aika! Tajusin kuuluvani tuohon samaan filosofiseen rintamaan yhdessä Social Dreaming työotteen kanssa. Ei varmaan ollut sattuma, että saman tapahtumasarjan osaksi olikin rakennettu kaksipäiväinen Social Dreaming, kokemuksellinen tapahtuma. Elämä on ajoittain todellisuutta ihmeellisempää. Yhteensopivuutta ei voi aina arvata, jälkeenpäin sen näkee selvästi.
Kysymys on oivaltamisesta ja löytämisestä sekä tämän ihmeen ehdoista. Serendipiteetti tai serendipisyys tarkoittaa kykyä tehdä odottamattomia löytöjä, yleensä kuitenkin sellaisesta aihepiiristä, josta tekijällä on entuudestaan laaja tietämys. Löytö yllättää silti aina etsijän. Löytämisen edellytyksenä ovat hellittämätön keskittyminen ja myötätunto, aito kiinnostus ja työ. Löytö ja oivallus näyttävät sattuman ohjaamilta, mutta ovat kuitenkin intensiivisen keskittymisen seurausta. Ne voivat tulla aivan odottamattomalla tavalla ja odottamattomasta suunnasta. Hyvä onni ja tuuri näyttävät seuraavan ammattilaista. Etsivä löytää, kolkuttavalle lopulta ovi aukeaa!
Johanna Nevala puhui tilaisuudessa montaasiohjauksen ajattelualustoista ja kertoi tähän asti toteutetuista ja tulevistakin hankkeista. Kokemuksellinen työnkuva, monikerroksisuus ja eläväkuvakäsikirjoitus nitoutuvat yhteen uudistumistieksi. Ilmaisu, puhe ja ymmärtäminen ovat keskiössä, mutta eivät yksin riitä. Taidehistoria kytkeytyy ohjaustyön historiaan ja filosofiaan. Tarvitaan vastuullista toimintaa viemään niin puhe kuin ymmärtäminenkin käytäntöön. Ymmärrys ei elä umpiossa. Sen osa on päästä käytäntöön. Sitä kohti tosi ymmärrys itsekin pyrkii.
Montaasiohjaus asettuu luovalla tavalla erilaisten ohjausorientaatioiden väliin. Se ei ole vain yksi ohjauksen viitekehys, vaan joustava ja tilanteen mukaan muotoutuva luova lähestymistapa, joka kunnioittaa työelämän ja organisaatioiden omia lähtökohtia.Kokemus, fenomenologia. työnohjauksen traditio, dynaaminen psykologia, organisaatiotutkimus ja taide. Käsitteet ja kokemus yhdessä. Ei vain pelkkä asia vaan yhteistyön meininki. Yhdistelmä on aina enemmän kuin sen yksittäiset elementit. Sen edellytyksenä on oman ammatillisuuden rakentuminen ja sen ohjaaman ”silmän” kehittyminen. Taiteellinen silmä, sosiaalinen silmä ja tilannesilmä rakentuvat kaikki tälle pohjalle. Kokemus tutkivasta tilasta herättää ja kirvoittaa tätä herkkyyttä. Unella on tässä merkityksellinen luova tehtävänsä.
Tämän ajan kuvana ovat erilaiset tarjolla olevat tekniikat ja menetelmät. Merkittävä kysymys, jonka Ville Pietiläinen tilaisuudessa tutkijana nosti esille, on yhteensopivuuden ongelma. Tekniikoiden kohdalla joudumme toistuvasti kysymään, mihin se soveltuu? Mihin se on hyvä? Kysymyksiä nousee lisääkin: kenelle toimijana ja asiakkaana, mihin tilanteeseen? Ohjaus- ja kehittämistyö eivät perustu parempaan substanssiosaamiseen, vaan ohjaajan on pystyttävä “näkemään” se systeemi, jota hän pyrkii tukemaan. Se edellyttää ohjaajalta joustavuutta ja herkkää silmää. Vaikeinta saattaa olla nähdä se, mikä on aina ollut omien silmien edessä.
Serenpiditeetti ei ole vain yllätyksellistä löytämistä, vaan myös tuon löydön pohjaa rakentavaa työstä. Se ei ole vain yksi asia, vaan erilaisten kytkeytymisten ja keskittymisen kokonaisuus. Se hyödyntää erilaisuutta, yllätyksellisyyttä, suuria siirtymiä ja tieteiden välisiä hyppyjä. Oppiminen, luovuus ja uudistumistyö ei ole vain asioiden vastaanottamista ja ymmärtämistä. Todellinen ymmärtämisen hakee aina myös suuntaa ja käytännön toimia. Se auttaa löytämään ja oivaltamaan lisää. Ihme ja kumma, niin vain näyttää toistuvasti tapahtuvan! Serendipiteetti ja Social Dreaming ajattelu omalta osaltaan vaikuttavat tässä taustalla ja rakentavat pohjaa uusille löydöille.
Mukana Mikkelin tapahtumissa olivat yhteistyössä Lapin Yliopisto, Työsuojelurahasto ja Organisaatio Dynamiikan Instituutti, ODI. Mainittava on myös Mikkelin kesäyliopisto. Yhteistyö jatkuu. ”Mikkelin Tori” sai unen ja luovuuden kautta tässä aivan uutta ja hilpeää sisältöä.

1 vastaa
  1. Harri Hyyppä
    Harri Hyyppä says:

    Kiitos kommentista! Hyvä ja varmasti oikea havainto.
    Nousee samalla organisaatioajattelun suhteen mieleen muutama ajatus taiteen olemuksesta. Se on kuin toinen tie, ei välttämättä edes ensisijaisesti tarkoitettu (?) ymmärrettäväksi vaan kenties vaan tuulettamaan ajatuksiamme kokonaan toisella tavalla. Kuten unikin ja sen kantamat merkitykset. Taide ei välttämättä aina luo järjestystä, mutta voi tuottaa toisenlaista havahtumista tai oivallusta, sellaista, jonka organisaatioajattelu helposti sivuuttaa. Taide ei myöskään liene yksi asia, vaan myös itsessään kantaa erilaisia siirtymiä ja historiaansa.
    Luulisin, että luova organisaatioajattelu, kuten ohjaustyökin, tarvitsee todella taidetta rinnalleen. Kaikki menetelmällinen hyvä, työnohjaustyö, konsultaatio, psykoterapiakin ovat jatkuvassa vaarassa kangistua ja jäädä oman erinomaisuutensa ja työtapansa vangiksi ja kahlehtimaksi! En osaa sanoa, onko kysymys integraatiosta, vaan kenties rinnakkaisuudesta ja erilaisuudesta ja luovan erilaisuuden, sanalla sanoen toiseuden tavoittamisesta.
    Pieni esimerkki omalla kohdallani: Iso “kolahdus” oli, kun tajusin Johannan esityksen pohjalta “siirtymien” taidehistoriallisen ulottuvuuden. Filosofiset siirtymät ja taidehistorialliset siirtymät ovat rinnakkaisia. Esimerkiksi kuvataiteessa siirtymä impressionismista ekspressionismiin kulkee rinnan “kokemuksen” löytymisen ja vähitellen psykoanalyysin keksimisen kanssa! Itseäni puhutteli tämä ja innostuin kirjoittamaan. Samalla jää kysymään ajan merkkejä nyt: Mistä nyt puhumme, kun puhumme kokemuksesta? Mitä se tarkoittaa tänään: kertymää vai herkkyyttä? Minkä arvon kokemus (“impressionismi”) tänään saa? Jääkö se esimerkiksi vaikka huomiontavoittelun, mainonnan, yksittäisten menetelmien tai “puhehötön” jalkoihin? Ekspressionismista en tässä haluaisi mitään krittistä sanoa, kyse on siirtymästä. Voimme kysyä mitä kokemus on tänään, subjektiivisuutta, sen ilmaisua, siirtymää vaiko kenties niiden samanaikaisuutta ja rinnakkaisuutta? Taide kuvaa omalla ja hienolla tavallaan noita siirtymiä, joita organisaatioteorian pohjalta yritämme toisilla keinoilla kuvata.
    Huomaan, että tässä nousee nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Vastausta ei ehkä tässä edes tarvita. Ei voi muuta kun yrittää kirjoittaa teemasta lisää. Inspiroiva kommentti.

Kirjoita kommentti

Haluatko osallistua keskusteluun?
Kirjoita kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *