Surijan osa

/0 Kommenttia/Kirjoittaja:

”Surijan osa”

Suru on ihmisen sielun kokemuksellista perustaa. Suru voi kohdata ihmisen yllätyksellisinä menetyksinä tai  hänelle merkityksellisen elämänympäristön muutoksena. Surun ulottuvuudet ovat monet. Se voi  ilmetä niin syvänä kuin pitkänä, hallittuna tai hallitsemattomana mielen valtaajana. Suru pakottaa ihmisen kohtaamaan omat rajansa, mahdollisen ja mahdottoman, sisäisen ja ulkoisen, itseä tai toisia koskevan toivon.

Ajattelen, että suru syntyy ja rakentuu menetetyistä mahdollisuuksista. Menetykset voivat koskea niin surun kantajaa, kuin sitä lähipiiriä ja merkityksellistä ympäristöä, jossa hän elää. Suru on kokemuksellinen tila – toisaalta menetyksen tuottama ja toisaalta ihmistä uudistava korjaava voima. Surun kirjo on laaja. Sen lähtökohdat yltävät yksilöllisistä sielullisista kokemuksista yhteisöjä ja yhteiskuntaa värittäviin ilmiöihin.

”Surijan osa” on ilmaisuna vanha, ei niinkään tämän ajan termi.  Runoilija Anna Ahmatova on tässä mainittava hänen kuvatessaan kokemustaan aikaisensa Neuvostoliiton kahleissa. Kun tässä ajassa puhutaan yhteisöllisyydestä, niin suru edustaa ja kantaa edelleen suoraviivaisten kulttuurien ja  päätösten seurausvaikutuksia. Suru on tapahtuneen varjo, joskus tietoisuudesta toisaalle työnnetty, väkivallasta, valheesta ja vaikenemisesta vähitellen  rakentuva uusi luova mielentila. Se on osa sellaista yhteisöllisyyttä, joka on siirretty toisten kannettavaksi. Siitä ei puhuta, vaikeneminen valtaa kulttuurin ja kätkee sen alleen.

Suru ei tässä kohdassa ole ainoa kokemukseni, vaan on vain yksi ammatillisuuteen liittyvä ulottuvuus. Ammatillisuus ei ole vain voittokulku vaan myös surun sävyttämä polku. Paljossa tunnen kiitollisuutta sen suhteen, jota niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin elämä on minulle antanut. Kun katson ulos kotini ikkunasta näen joen, käsittämättömän kauniin luonnon ja lapsuuteni maiseman. Rauha valtaa mielen.

Kun muistelen ammatillista elämääni katson vuosikymmenten taakse. Erilaiset ohjaustyön vaiheet ovat sitä värittäneet. Epävarmuutta, vaikeuksia ja kärsimystä, mutta toisaalta myös menestystä ja aitoa iloa. Tärkeä vaihe elämässäni oli Metanoia Instituutin perustaminen ja neljännesvuosisata sen johtajana. Noina vuosina sain olla paljossa mukana. Paljosta olen sittemmin myös hiljaa eronnut. Erityistä kiitollisuutta tunnen opettajiani ja niitä koulutusohjelmia kohtaan, joissa olen saanut olla mukana. Monet kansainväliset kutsut ja toimeksiannot ovat sittemmin ammattiani ja ymmärtämistäni syventäneet.

Vuosikymmen sitten Metanoia siirtyi uusille omistajille. Olin intoa täynnä, kun suunniteltiin  syventävää ohjelmaa konsultaatiotyölle. Törmättiin näkökulmaeroihin ja ammatillisen tason laskemiseen. Uudet nimikkeet nousivat opiskelun edelle. Ohjelmasta vastaavana tunsin itseni eettisistä syistä pakotetuksi eroamaan, sekä Metanoiasta että Organisaatiodynamiikka ry:stä. Tunsin saaneeni potkut. Molempia olin ollut aikanaan perustamassa. Innostava ajatus uudesta organisaatioanalyytikoiden ammattitasosta laski ja ohjelmasta katosi. Uskalsin ajatella, että minua varmaan tarvittaisiin kun uusia pätevyyksiä lähestyttäisiin. Erehdyin. Tapahtui jotain aivan muuta. Uudet toimijat alkoivat kirjoittaa kvalifikaatiotodistuksia toisilleen. Uusi ammattinimike siirtyi kokonaan toisenlaisen ja kevennetyn ohjelman käyttöön. Kollektiivinen vaikeneminen verhosi tapahtuneen.

Puoli vuosikymmentä sitten minulle tarjottiin Organisaatiodynamiikka FINOD ry:n kunniajäsenyyttä. Se tuntui hienolta, mutta en halunnut ottaa sitä vastaan.   Aavistus kunnian ja korruption kontaktista tässä esti hyväksymisen kohdallani. Halusin säilyttää riippumattoman tutkijan osan ja jatkaa polulla, jonka tunsin omakseni. Vallasta ja valheesta en osaa sanoa, mutta yhteisöllinen totalitarismi ja vaikeneminen peittivät tapahtuneen alleen. Suru on minua vähitellen rakentanut  ja korjannut. Niin avaa elämä erilaisia ulottuvuuksia ja kirvoittaa uusia kiitollisuuden tuntoja.

Suru tekee myös uudistavaa työtään niin yksilöissä kuin yhteisöissäkin. Yhteisöllinen suru kantaa vanhaa perintöä ja vähitellen lähestyy totuudellisuutta. Systeemisyys on avannut organisaatioajattelulle uusia ulottuvuuksia. Surun korjaava voima organisaatioissa näkyy vielä kovin vähäisenä. Systeemisistä vääristymistä ja sivuutuksista on toistaiseksi kirjoitettu hyvin vähän. Vääristymien kuuntelu voi parhaimmillaan vapauttaa korjaavat voimat.

Surusta huolimatta elämä tuntuu hyvältä ja on nostanut esille uusia elämän ulottuvuuksia. Tämän teeman suhteen tunnen itseni valmiimmaksi myös avoimeen ja julkiseen  keskusteluun. Surijan osa on pitkä jakso elämässä. Suru kantaa meitä. Elämisen ihmeenluonne näyttää toistuvasti, että ihmiset menevät läpi siitä, mikä tuntuu mahdottomalta. Hitaasti ja huomaamatta suru avaa sieluun uuden sisällön ja maiseman.

Merkillisen tärkeäksi ja jaettavaksi tunnen tämän kirjoittamisen kohdallani. Ei ole ollut helppo tehtävä. Mieleen nousee Kantin lause velvollisuudesta viettymyksen vastustaja. Analyyttinen työ on aina syventävää laatua ja pakottaa ajoittain ehdottomiin valintoihin. Metanoia ja FINOD olivat minulle aikanaan tärkeitä yrityksiä edetä syvemmälle. Vaikka jouduin lähtemään ne eivät lähteneet minusta. En ollut yksin, moni vanhempi kouluttaja jätti myös yhteisön. Työmme  jatkui toisaalla. Uusi johto kirjoitteli todistuksia toisilleen. Myös uusi kunniajäsen on sittemmin löytynyt. Vaikeneminen peittää kaiken tapahtuneen.

(Teksti uudistuu hiljalleen kokemuksen, kypsyttelyn ja ajattelun myötä. Oman surun sanoittaminen on herkkä haaste. Joutuu huolehtimaan, ettei omaa surua siirtäisi toisten kannettavaksi, vaan voisi sen kautta lähestyä yhteisöllistä totuutta ja saattaa luovan surun laajemmin ammatillisten yhteisöjen käyttöön! Jos haluat kommentoida tai kysyä voit lähestyä info@od1.fi -yhteyden kautta.)

Niin hyvä maa 2

/0 Kommenttia/Kirjoittaja:

Tämä kolumni on julkaistu osittain editoituna versiona Psykoterapia-lehden numerossa 1/2017 otsikolla ”Niin hyvä maa”.

Niin hyvä maa 2

Niin hyvä maa 1

/1 Kommentti/Kirjoittaja:

Niin hyvä maa             (työpaperi montaasiohjauksen seminaarissa 1.8.2016 Harri Hyyppä)

Hyvä maa on mahdollisen avaruus. Se palvelee monia viljelijöitä. Eettinen ja ammatillinen vastuumme on huolehtia sen säilymisestä.

14.11.2015 Johanna Nevala kirjoitti otsikolla Niin hyvä maa: ”Juttelin asiasta Pierre Bourdieun kanssa. Tai minä juttelin, hän antoi ymmärtää. Että on eletty pelin aikaa työnohjauksen kentällä. Pelattu vallasta ja pääomasta, kaikenlaisesta. Osa on takertunut ikivanhoihin vallan monumentteihin, tieteellisiin tutkimuksiin, jotka on tehty muiden maailmojen tarpeisiin. Osa on vain tehnyt sitä, mitä on aina tehnyt ja kutsunut sitä työnohjaukseksi. Osa on yrittänyt käsittää.

Ajattelin, että käsittämisen ympärillä on kyllä aika paljon kevyttä tilaa, jos vain päästää ohi niitä tähän kuulumattomia katseita.

Olisikohan niin, että tuo tila itsessään on se kohta mistä voisi aloittaa. Luonnoksenomainen tila. Tilaa on muuten niin vähän, kun maa istutetaan käsitettä täyteen. Niin hyvä maa.”

Johannan teksti on puhutellut minua jo hyvän aikaa. ”Niin hyvä maa” puhuu työnohjauksen tilasta. Se on muistutus sekä mahdollisesta että sivuutetuksi jääneestä. Pysyykö työnohjaus hyvänä maana, kasvualustana vai uhkaako sitä liika ”apulanta”, tekniikat ja ylenmääräinen järki? Onko sen vanha viisaus on jäämässä vähemmälle?

Bourdieu oli sosiologi ja kulttuuriantropologi, joka laajensi osaltaan pääoman käsitettä sosiaaliseen ja kulttuuriseen suuntaan. Hän vei eteenpäin käytäntöjen teoriaa ja kiinnitti huomionsa, ei vain työhön, vaan ihmisen koko olemiseen ja sitä ohjaaviin yhteisöllisessä hiljaisuudessa omaksuttuihin ja tiedostamattomiin olettamuksiin. Ryhmäpsykoanalyysin näkökulmasta hänen sosiologiansa tuntuu tutulta. Ajattelen, että hän uutta luodessaan jatkoi analyytikoiden aloittamaa työtä.

Myös työnohjaustyö nousi aikanaan psykoanalyysin pohjalta. Se oli työnohjausajattelun ensimmäinen maaperä ja kasvualusta. Antamisen ja vastaanottamisen dynamiikka, vapaat assosiaatiot, avoimen puheen ja tutkimisen tila. Myös kohdallani ensimmäiset ohjaajat olivat psykoanalyytikoita. Muutama nimi tähän: Pirkko Siltala, Päivikki Viinisalo, Pirkko-Liisa Onnismaa, Johannes Enckell, Henrik Carpelan, Helena Itälä, Maiju Myyrä ja Inka Ensio. Kaikki ihmisen mielen syvällisiä ymmärtäjiä ja tutkijoita. Sitten vähiutellen avautui seuraava työskentelyalusta, dynaaminen systeemiajattelu, Eric Miller, David Armstrong, Bob Gosling, Anton Obholzer, Margareth Rioch, Gordon Lawrence ja suomessa Jouko Lönnqvist.

Kolmas työskentelypohja kohdallani oli kokemuksellisuus, poetiikka ja kirjoittaminen, toisenlainen tapa paljastaa ja tuoda esille sitä, mikä pitkään ja huomaamattamme on ollut silmiemme edessä. Kirjoittajat olivat etäämmällä, Bion, Beckett, Paronen, Paasilinna, Haavikko, Haanpää… Psykoanalyyttinen umpio avautui kohdallani.

Uudet alustat tekevät jatkuvasti tuloaan. Ne kaikki yrittävät omalla tavallaan herättää ja poistaa turtumustamme. Niiden keskinäinen kilpailu on ollut kovin peitettyä. On eletty pelin aikaa ja kamppailtu omistajuudesta. Näennäinen uusi otti koetellun perinteen paikan, tekniikat ottivat tietäjän roolin. Alettiin puhua ”osaamisesta”. Monet seurasivat ja menivät mukaan..

Kun mietin pelin aikaa, kysyn mielessäni: Pakenivatko psykoanalyytikot vai karkotettiinko heidät? Mihin he katosivat? Mitä tapahtui Suomessa tällä alalla? Eikö työnohjaustyö enää tarvinnut tuota ammattikuntaa? Suomen työnohjaajien yhdistyksessä heitä ei enää liene ainoatakaan. Jää kysymään, saatiinko arvokas haltuun vai veivätkö pakenijat sen ytimen mukanaan?  Siinä mielessä pako oli välttämätön ja arvokas, vapautta turvaava ja uutta avaava. Sen korvikkeeksi saimme toisenlaista tietoa, tekniikoita ja järjestystä, runsaasti tohtoreita ja tuhatmäärin uusia innokkaita toimijoita. Hyvä sekin. Paljon puhetta ja selittämistä, teoriaa, kaavoja ja kaavioita. Uusi puolueen kaltainen organisaatio vastaa hallinnosta ja oikeaksi nähdystä järjestyksestä. Ei huomattu, että tietäminen sulkee ja kapeuttaa. Moni muukin lähti vapaaehtoisesti.

Uusi genre valtasi alan. Saimme uudet kilpaillut työnohjausmarkkinat, työala kasvoi erilaisiin avoimen kilpailun suuntiin ja muuttui lopulta itse markkinoiksi. Kaikki kukat kukkivat, vieraslajit niiden mukana. Erilaista apulantaa oli tarjolla ja sitä käytettiin runsaasti. Tuossa rikkaudessa tapahtui outo muutos: maa alkoi köyhtyä. Maan sato väheni. Uusia ohjaajia koulutettiin pyramidipelin tapaan. Kilpailun ja ahneen omistamishalun seurauksena oli oudosti akateemisen ja toisaalta kliinisen – kokemuksellisen ja eläytyvän – tiedon välille kuin huomaamatta syntynyt juopa. Hiljainen ja vaiettu. Ei nähty, että omistaminen on antamista, ei itselle vaan toisille, koko työalalle, maalle.

Vanha viisaus jäi varjoon. Se uskoi, kuten ennenkin, että tiede ei ole tietämistä vaan työtä ja ponnistelua kohti ennen tuntematonta ja uutta tietoa kohti. Kävin haastattelemassa ystävääni Vilhoa, luomuviljelijää. Kysyin, mitä hyvä maa tarvitsee? ”Matojahan maa tarvitsee”, hän vastasi oikopäätä! Ilmaa, sisäistä tilaa ja kuohkeutta, vuoroviljelyä ja huolenpitoa. Liika apulanta pilaa maan, yhdyskuntajäte, viemäriputkiston tuotteet ja lääkejäämät eivät sovi arvokkaille viljelymaille. Lannoitteet ja jätteet ovat kaksi eri asiaa. Maan möyhentäjiä, ilmareikien luojia ja maasta välittäjiä tarvitaan.

Mitä voisi olla tämä uusi maan arvostus ja maasta välittäminen? Voisivatko erilaiset alustat luoda uutta ja rikastaa toisiaan? Voisiko niitä yhdistää ja voisimmeko siirtyä tilasta toiseen? Rakenteilla oleva taiteen, filosofian, kliinisen kokemuksen ja tieteellisen työn pohjalta nouseva montaasiohjauksen malli tekee osaltaan työtä tähän suuntaan. Se rakentaa siltoja uuden ja vanhan välille sekä yhdistelee kokemusta ja kokemuksellisuutta, tiedettä ja taidetta, yksilöä ja yhteiskuntaa, arvokasta ja pyhää.

Miten ilmaista pyhä ja arvokas tänä aikana? Miten ottaa ohjattava oikealla tavalla kevyesti ja vakavasti. Hänhän on varmasti paljon kokenut ja läpikäynyt, myös paljon ja pitkään harkinnut ennen kohtaamistamme ja lopulta ottanut ratkaisevat askeleet. Paljon on tapahtunut jo ennen kuin alamme puhua alkamisesta. Pyhyyden ja vakavuuden vaatimus tekee meistä neuvottomia ja epävarmoja. Niin kuuluu olla. Oleellistahan eivät ole suorat vastaukset, vaan paremminkin se, miten saavutamme ja säilytämme arvokkaan, itsemme ja sen mitä olemme.

Käsittämisen suhteen olemme aina matkalla. Se ei ole yksi. Se on kuin kokemus, samalla lähtökohta ja maali. Siinä eteneminen tarvitsee keveyttä ja raskautta, ponnistelua ja keveitä mieleenjohtumia, ei-tietämistä ja johtopäätöksiä, itsenäistä työskentelyä ja ohjausta. Erilaisia näkökulmia ja keskittymistä. Tieteellinen tieto on tärkeää ja välttämätöntä. Sitä on kuitenkin kohtuudella nautittava. Ylen runsaasti ja vakavasti otettuna se voi kapeuttaa. Kliininen, poeettinen ja filosofinen tieto ovat käytännöllisempää ja herkempää laatua. Maa ei ensisijaisesti liene tarkoitettu käsitettäväksi. Käsittäminen on nykyajassa niin yliarvostettua. Jo käsitetyn uudelleen tulkinta, täydentävä näkeminen, oivallus ja kuuleminen ovat taas ohjaustyön pysyvää ydintä.

Päästäksemme eteenpäin meidän on kyettävä luopumaan omastamme ja tuntemaan kiitollisuutta sille maalle ja pohjalle, jolta olemme saaneet kasvaa. Kiitollisuus on hyvä maa ja kasvupohja. Kokemus hyvästä maasta taas luo kiitollisuutta ja kantaa sitä eteenpäin. Parhaimmillaan se tekee meistä vartijoita, ei missään kontrolloivassa mielessä vaan hiljaisella läsnäololla varmistamassa ja kannattelemassa ammatillisen sivistyksen jatkuvuutta. Meidän on huolehdittava maasta, vartioitava sitä, jotta jälkeemme tulevat voisivat kohdallaan tuntea samoin.

Serendipiteetti ja Social Dreaming

/1 Kommentti/Kirjoittaja:

Tuntemattomia tuttuja : Serendipiteetti ja Social Dreaming.

Harri Hyyppä. Sain äsken olla Mikkelissä tilaisuudessa, jossa uusi Montaasiohjaus esittäytyi ja omalla tavallaan ”astui näyttämölle”. Montaasi on uusi työn ohjauksen konsepti ja ajattelualusta. Tilaisuus pidettiin Mikkelin teatteriklubilla. Varsinainen näyttämö on tietenkin laajempi, tämän ajan ohjausfilosofia ja sen työkäytännöt.
Itselläni oli avauspuheenvuoro. Teemana alku ja vapaan puheen tila. Ville Pietiläinen jatkoi ajankohtaisesta organisaatiotutkimuksesta ja ohjauksen historiasta. Uusimpana sanana nousi esille ”serendipiteetti”. Jouduin höristämään korviani ja kysymään uudestaan? Mikä ihmeen serendipiteetti? Sainkin Villeltä hyvän ja selventävän vastauksen. Kohdallani varsinainen ”veretseisauttava” oivallus tuli kuitenkin vasta viiveellä, pari päivää myöhemmin paluumatkalla junassa. Vau! Hyvänen aika! Tajusin kuuluvani tuohon samaan filosofiseen rintamaan yhdessä Social Dreaming työotteen kanssa. Ei varmaan ollut sattuma, että saman tapahtumasarjan osaksi olikin rakennettu kaksipäiväinen Social Dreaming, kokemuksellinen tapahtuma. Elämä on ajoittain todellisuutta ihmeellisempää. Yhteensopivuutta ei voi aina arvata, jälkeenpäin sen näkee selvästi.
Kysymys on oivaltamisesta ja löytämisestä sekä tämän ihmeen ehdoista. Serendipiteetti tai serendipisyys tarkoittaa kykyä tehdä odottamattomia löytöjä, yleensä kuitenkin sellaisesta aihepiiristä, josta tekijällä on entuudestaan laaja tietämys. Löytö yllättää silti aina etsijän. Löytämisen edellytyksenä ovat hellittämätön keskittyminen ja myötätunto, aito kiinnostus ja työ. Löytö ja oivallus näyttävät sattuman ohjaamilta, mutta ovat kuitenkin intensiivisen keskittymisen seurausta. Ne voivat tulla aivan odottamattomalla tavalla ja odottamattomasta suunnasta. Hyvä onni ja tuuri näyttävät seuraavan ammattilaista. Etsivä löytää, kolkuttavalle lopulta ovi aukeaa!
Johanna Nevala puhui tilaisuudessa montaasiohjauksen ajattelualustoista ja kertoi tähän asti toteutetuista ja tulevistakin hankkeista. Kokemuksellinen työnkuva, monikerroksisuus ja eläväkuvakäsikirjoitus nitoutuvat yhteen uudistumistieksi. Ilmaisu, puhe ja ymmärtäminen ovat keskiössä, mutta eivät yksin riitä. Taidehistoria kytkeytyy ohjaustyön historiaan ja filosofiaan. Tarvitaan vastuullista toimintaa viemään niin puhe kuin ymmärtäminenkin käytäntöön. Ymmärrys ei elä umpiossa. Sen osa on päästä käytäntöön. Sitä kohti tosi ymmärrys itsekin pyrkii.
Montaasiohjaus asettuu luovalla tavalla erilaisten ohjausorientaatioiden väliin. Se ei ole vain yksi ohjauksen viitekehys, vaan joustava ja tilanteen mukaan muotoutuva luova lähestymistapa, joka kunnioittaa työelämän ja organisaatioiden omia lähtökohtia.Kokemus, fenomenologia. työnohjauksen traditio, dynaaminen psykologia, organisaatiotutkimus ja taide. Käsitteet ja kokemus yhdessä. Ei vain pelkkä asia vaan yhteistyön meininki. Yhdistelmä on aina enemmän kuin sen yksittäiset elementit. Sen edellytyksenä on oman ammatillisuuden rakentuminen ja sen ohjaaman ”silmän” kehittyminen. Taiteellinen silmä, sosiaalinen silmä ja tilannesilmä rakentuvat kaikki tälle pohjalle. Kokemus tutkivasta tilasta herättää ja kirvoittaa tätä herkkyyttä. Unella on tässä merkityksellinen luova tehtävänsä.
Tämän ajan kuvana ovat erilaiset tarjolla olevat tekniikat ja menetelmät. Merkittävä kysymys, jonka Ville Pietiläinen tilaisuudessa tutkijana nosti esille, on yhteensopivuuden ongelma. Tekniikoiden kohdalla joudumme toistuvasti kysymään, mihin se soveltuu? Mihin se on hyvä? Kysymyksiä nousee lisääkin: kenelle toimijana ja asiakkaana, mihin tilanteeseen? Ohjaus- ja kehittämistyö eivät perustu parempaan substanssiosaamiseen, vaan ohjaajan on pystyttävä ”näkemään” se systeemi, jota hän pyrkii tukemaan. Se edellyttää ohjaajalta joustavuutta ja herkkää silmää. Vaikeinta saattaa olla nähdä se, mikä on aina ollut omien silmien edessä.
Serenpiditeetti ei ole vain yllätyksellistä löytämistä, vaan myös tuon löydön pohjaa rakentavaa työstä. Se ei ole vain yksi asia, vaan erilaisten kytkeytymisten ja keskittymisen kokonaisuus. Se hyödyntää erilaisuutta, yllätyksellisyyttä, suuria siirtymiä ja tieteiden välisiä hyppyjä. Oppiminen, luovuus ja uudistumistyö ei ole vain asioiden vastaanottamista ja ymmärtämistä. Todellinen ymmärtämisen hakee aina myös suuntaa ja käytännön toimia. Se auttaa löytämään ja oivaltamaan lisää. Ihme ja kumma, niin vain näyttää toistuvasti tapahtuvan! Serendipiteetti ja Social Dreaming ajattelu omalta osaltaan vaikuttavat tässä taustalla ja rakentavat pohjaa uusille löydöille.
Mukana Mikkelin tapahtumissa olivat yhteistyössä Lapin Yliopisto, Työsuojelurahasto ja Organisaatio Dynamiikan Instituutti, ODI. Mainittava on myös Mikkelin kesäyliopisto. Yhteistyö jatkuu. ”Mikkelin Tori” sai unen ja luovuuden kautta tässä aivan uutta ja hilpeää sisältöä.

Luottamus ja talouden rakenteelliset uudistukset

/3 Kommenttia/Kirjoittaja:

Jouko Kajanoja.
Talouspolitiikassa vaaditaan rakenteellisia uudistuksia. Niitä ovat eläkeikärajan nostaminen, julkisten palvelujen tehostaminen ja monet muut vastaavanlaiset toimet. Rakenteellisia uudistuksia koskeva keskustelu koskettaa vain ohuesti yksilön ja yhteisön toimintakykyä menestyvän talouden keskeisinä tekijöinä. Niistä käytetään myös käsitteitä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Tutkimustieto ja yleinen elämänkokemus antaa aiheen päätellä, että inhimilliselle ja sosiaaliselle pääomalle annettava riittävä paino muuttaa perusteellisesti ymmärrystä tarvittavista rakenteellisista uudistuksista.

Perinteinen uusklassinen taloustiede selitti, miten markkinatasapaino syntyy, mutta ei miten talouskasvu syntyy. Talouskasvun ajateltiin syntyvän teknologisen kehityksen tuloksena ja siten talousteorian ulkopuolella. Kehruu-Jenny, höyrykone ja nykyisin esimerkiksi informaatioteknologia sysäävät talouden kasvuun. Työn tuottavuutta kehittävä keksintö ja sen soveltaminen saavat aikaan kasvusysäyksen, joka vähitellen vaimenee, kun keksintö on hyödynnetty taloudessa. Niinpä tarvitaan jatkuvasti uusia keksintöjä ja uudistuksia, jotta kasvu voisi jatkua.

Vasta 1960-luvun alussa oivallettiin, että keksinnöt ja niiden hyödyntäminen syntyvät ihmisen korvien välissä. Kasvun perimmäisiä selityksiä ovat siis inhimilliset tiedot ja taidot. Näitä tietoja ja taitoja ryhdyttiin kutsumaan inhimilliseksi pääomaksi.

1990-luvulla havaittiin, että myös yhteisön omaisuudet ovat keskeinen taloudellista menestystä selittävä tekijä. Taloustieteilijöiden käynnistämät tutkimukset kertoivat, että talouskasvu on sitä nopeampaa, mitä vahvempaa on kansalaisten luottamus toisiin kansalaisiin ja yhteiskuntaan, mitä enemmän kansalaiset osallistuvat yhteiskunnallisiin asioihin, mitä rehellisempää on keskinäinen vuorovaikutus, mitä tasaisempaa on tulonjako ja mitä helpompaa on sosiaalinen liikkuvuus eli siirtyminen yhteiskuntaluokasta toiseen. Erityisen haitallisiksi talouskasvun kannalta ovat osoittautuneet jyrkät yhteiskunnalliset vastakkainasettelut, varsinkin suuret tuloerot ja etninen segregaatio.

Maailmanpankissa käytettiin käsitettä inhimilliset voimavarat kuvaamaan inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kokonaisuutta. Inhimillisten voimavarojen arvioitiin selittävän kaksikolmasosaa talouskasvusta. Tulos vastaa arkijärkeä. Viimekädessä menestys on riippuvainen meistä yksilöinä ja yhteisönä.

1980- ja 1990-luvuilla taloustieteessä kehitettiin endogeenisen (sisäsyntyisen) kasvun teoriaa. Sen tehtävänä on ollut tuoda talouskasvua selittävät tekijät talousteorian sisälle. Aluksi lupailtiin inhimillisen ja sosiaalisen pääoman sisällyttämistä kasvun endogeenisiin selityksiin. Esimerkiksi koulutusta, innovointia ja oikeusjärjestelmää onkin endogeenisen kasvuteorian myötä ilmaantunut talousteorioihin.

Endogeenisen kasvun teorioissa ollaan kuitenkin melko kaukana monista inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisistä tekijöistä, kuten sosiaalisista taidoista ja sitoutuneisuudesta tai luottamuksesta ja osallistumisesta. Vielä kauempana ollaan niihin vaikuttavista yhteiskuntapoliittisista toimenpiteistä. Jos sosiaaliset taidot ja sitoutuneisuus ja luottamus ja osallistuminen sekä niihin vaikuttavat yhteiskuntapoliittiset toimenpiteet saisivat edellyttämänsä painoarvon, niin vaatimuksilla rakenteellisista uudistuksista olisi tuntuvasti nykyisestä poikkeava sisältö.

Keskeisiksi rakennepoliittisiksi uudistuksiksi saattaisivat inhimillisen ja sosiaalisen pääoman myötä nousta esimerkiksi seuraavat tehtävät:

• tuloerojen tasoittaminen yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä luottamusta edistävänä tekijänä
• yhteiskunnallisten palvelujen, kuten varhaiskasvatuksen ja koulutuksen vahvistaminen yksilöiden toimintakyvyn ja sosiaalisten taitojen rakentamiseksi
• kysynnän lisääminen ja aktiivinen työllisyyspolitiikka syrjäytymisen ehkäisemiseksi
• työtakuun toteuttaminen, jossa jokaiselle tulee subjektiivinen oikeus saada tehdä työtä työehtosopimusten mukaisin ehdoin osallistumisen ja elämänhallinnan edistämiseksi
• vaikutusmahdollisuuksien lisääminen työelämässä ja julkisessa hallinnossa sitoutuneisuuden ja luovuuden vahvistamiseksi.

Näitä tehtäviä ei ole sanottavasti esiintynyt talouspoliittisen keskustelun korostamissa rakenteellisissa uudistuksissa.

Menestyvän talouden tulee täyttää samanaikaisesti monta ehtoa. Nykyiset rakenteellisten uudistusten vaatimukset sisältävät paljon tarpeellisia pyrkimyksiä. Mutta vahvoin perustein voi väittää, että inhimillisen ja sosiaalisen pääoman keskeisten ominaisuuksien ja edellytysten puuttuminen talouden uudistamisen vaatimuksista on vakavin talouden kehittämisen ongelmista.

Kyse on lopulta maailmankuvasta tai paremminkin ihmiskuvasta. Me olemme mahdollisuus. Menestyvän yhteiskunnan keskeisenä edellytyksenä on syytä nähdä inhimilliset voimavarat ja yhteisöllisyyden voima.